”Weljesveren vuodattaminen on minulle niin hirveätä”

Senaattori ja maanviljelijä Kyösti Kallio joutui piileskelemään valenimen turvin punaisten valtaamassa Helsingissä sisällissodan ajan, itse etsittynä ja tapettavaksi julistettuna. Vaatimaton, Jumalaansa uskova ja omalle kansalleen nöyrä valtiomies avautuu nykylukijalle Kaisa ja Kyösti Kallion tiiviin kirjeenvaihdon kautta. Sen ovat koonneet ja toimittaneet kahtena niteenä, vuosilta 1904—1917 sekä 1918—1937, Maria-Liisa Kallio ja Kaija Valkonen.

Kaisa ja Kyösti Kallion kirjeenvaihto on harvinaista herkkua kaikille niille, joita kiinnostaa maamme poliittinen historia ja yhteiskunnallis-sosiaalis-kulttuurinen lähimenneisyys. Kirjeenvaihto päättyy tammikuun loppuun 1937. Tuolloin Kyösti Kalliosta tuli Tasavallan presidentti.

Sunnuntaina 19. joulukuuta tuli kuluneeksi 70 vuotta, kun joulun viettoon kotiinsa Nivalaan lähtenyt vanha presidentti tuupertui kunniakomppanian edessä Marsalkka Mannerheimin käsivarsille Helsingin rautatieasemalla.

Maatilan työhuolien loputon suma

Aviopuolisot käsittelevät kirjeissään arkipäivän maalaistöitä, joita isännän ja emännän virkaa Nivalan Heikkilän talossa hoitavalla Kaisa Kalliolla on pyörryttävät määrät. Isäntä itse antaa talouden hoidosta hyvin yksityiskohtaisia ohjeita ja määräyksiä valtiopäivätyön, pääministeriyden, Suomen Pankin johtajan tai eduskunnan puhemiehen tehtävien lomasta.

Kaiken aikaa hän pyrkii myös olemaan hyvä puoliso vaimolleen ja isä lapsilleen. Yli 30 avioliittovuodenkin jälkeen kaikki kirjeet alkavat osoituksella "Rakkaimpani" ja päättyvät tervehdykseen "omaltasi".

Kristillisyys on läpi kulkeva itsestään selvyys.

Kaikissa kirjeissä puolisot vaihtavat myös ajatuksiaan yhteiskunnallisista ja päivänpoliittisista kysymyksistä.

Pasifisti ja veljessota

Vaikka posti ei sisällissodan halkaisemassa Suomessa kulje, aviopuolisot purkavat ahdistustaan kirjoittamalla toisilleen joka päivä. Kuultuaan Oulun taistelusta Kallio kirjoittaa 20. helmikuuta 1918:

"...mutta olkoonpa tuttuja tai tuntemattomia punaisia tai valkoisia, niin sittenkin sama häpeä, sama suru, sama weljesveri."

Hän  on syvästi huolestunut arvostamansa Yrjö Kallisen kohtalosta. Huhutiedon mukaan Kallinen on ammuttu kapinallisena Kemissä. "... minuun on hän aina tehnyt miesmäisen ja oikeudentuntoisen vaikutuksen, joka ei ole kuolemaa ansainnut tässä kuohunnassa. En tunne vieläkään olosuhteita enkä tekoja, mutta minua hirvittää tämä tulos, johon he yhteiskuntalaitosta kaataessaan ryhtyivät." (6.3.1918)

Punainen terrori on vaihtunut valkoiseen terroriin: "Kyllä oli minusta paha, kun alkavat panna siellä käytäntöön kuolemantuomioita. Ennemmin aina armo kuin kosto." (17.3.1918)

Vielä vuonna 1923 Kallio ajaa yhdessä presidentti Ståhlbergin kanssa vasemmiston vaatimaa punavankien armahdusta. Yritykset kilpistyvät RKP:n ja Kokoomuksen jyrkkään vastustukseen.

Lex Kallio väännön takana

Kallio ajaa suurinta poliittista tavoitettaan, maanlunastuslakia, voimakkaassa vastatuulessa.

"Pusken eteenpäin, vaikka rähisevä maailma olisi vastaan, sillä tiedän kansan syvien rivien sitä odottavan..."

4. huhtikuuta 1922 Kallio kirjoitti vaimolleen:

"Minä selostin sunnuntaina 1½ tuntia viimeaikaisia toimenpiteitä maan hankinnasta tilattomille. Puhuin sydämmestä ja sydämmiin. Oli omituista, että miesten silmissä näkyi kyyneleitä, en tiedä miksi. Se oli ehkä suurin puhe, minkä koskaan olen pitänyt."

Kokoomus vastusti lakia kiivaasti, ja sen antamista vastaan olivat Kallion kertoman mukaan myös presidentti, pääministeri ja oikeusministeri. Laki hyväksyttiin eduskunnassa saman vuoden lokakuussa. Suomen historiassa se tunnetaan Lex Kalliona tai kansanomaisesti torpparivapautuslakina.

Vuonna 1923 ilmassa leijuu uuden kapinan pelko. Pääministerinä Kallio johtaa johtohenkilöiden säilöön ottamista, mutta harmistuu, kun poliisi vangitsee kommunisteja tuplaten hänen tarkoittamansa määrän. Kaisakin uskoo, että uusi kapina johtaisi julmaan ja säälimättömään teurastukseen. Porvaristo ylistää Kallion jämäkkyyttä, mutta ääni muuttuu parjaukseksi, kun Kallio ajaa viisi vuotta vankileireillä olleille armahdusta. Ilmapiiri on kostonhaluinen ja armoton.

Maatalous ajautuu konkurssitilaan

1930-luvun alun lama ajaa yli 4 000 maalaistilaa vasaran alle. Monelle syynä ovat niin omat pankkilainat kuin hyväsydämiset naapurien lainan takaukset, joita pankit käyttävät hyväkseen tilanteessa, missä irtonaista rahaa ei liiku.

Kallio on kirjoittanut takaajana nimensä moniin vekseleihin. Heikkilää ei silti uhkaa välitön pakkohuutokauppa. Vanhanaikainen maatalous ajautuu kuitenkin kannattamattomana kriisiin. Tila ei tuota riittävästi kulujen katteeksi. Maitotilit ovat liian pienet ja väkirehulaskut liian suuret. Talo on täynnä rahanreikiä.

"Sitten isä, minua kiusaa raha-asiat. Ne ovat tosi huonosti. Ei lähettämäsi piisaa edes suutarille ja meijeritili on mennyttä, sillä nuo ojat veivät paljon rahaa ja pankissakin on yliottoa, niin täytyy se maksaa...", tuskailee Kaisa jälleen kerran. (11.10.1930)

Silti Nivalan Heikkilän tilaa on mahdollisuuksien mukaan uudenaikaistettu muiden muassa hankkimalla seutukunnan ensimmäinen hankmo ja traktori. Eikä työntekoa ole pelätty.

Diktatuuri vai kansanvalta

Uusi poliittinen jakaja tulee Lapuan liikkeestä ja oikeistolaisten ääriainesten noususta. Valtiollisella tasolla presidentti Relander vaatii pääministeri Kalliolta oikeiston vaatimuksiin myöntymistä. Eduskunnalta saamastaan luottamuslauseesta huolimatta Kallion hallitus eroaa painostukseen ja Relander nimittää uuden pääministerinä Pehr Evind Svinhufvud. Lapuan liike järjestää Helsingissä näyttävän talonpoikaismarssin ja Relander hajottaa eduskunnan. Uusi eduskunta hyväksyy marraskuussa 1930 lain, joka kieltää kommunistien poliittisen toiminnan Suomessa.

Kallion pariskunta pitää mahdollisena, että Svinhufvudista leivotaan äärioikeiston voimin diktaattori ja demokratia on mennyttä.

Vuodet 1930—1933 Kalliot kokevat oikeistovaaran vuosina. Muilutukset ja vasemmistolaisten kirjapainojen tuhoamiset saavat Kalliossa syvän halveksunnan ja valpastuttavat hänessä tiukan laillisuusmiehen. "Kyllä  on ollut niin paljon työtä ja huolta, ettei ole tahtoneet hermot pysyä tasapainossa. Se Lapuan sakki on antanut ja antaa työtä", hän tuskailee 6. huhtikuuta 1930.

Vasta kahta vuotta myöhemmin hän voi helpottuneena kirjoittaa vaimolleen: "Kapinahomma [Mäntsälän] juoksi santaan. Sitä lienee valmisteltu useita kuukausia soluttamalla suojeluskuntia, joihin oli sijoitettu yltiöpää lapualaisia." (8.3.1932)

Viimeinen ikihonka

Kyösti Kallio (1873—1940) oli lyhytaikainen talonpoikaispresidentti ja viimeinen "kouluja käymätön" kansanmies-valtiomies. Ruotsia osaamattomana hän joutui alituiseen RKP:n kampittamaksi ja vaistosi jo 1920-luvulla kielitaitoisten ja oppineiden presidentti Relanderin ja Maalaisliiton puheenjohtajan, professori J.E. Sunilan taholta ylenkatsetta ja ohittamishaluja.

Silti hän pysyi kansalaisten edusmiehenä korkeissa valtiollisissa tehtävissä kuolemaansa asti. Rasittunut sydän raukesi 19. joulukuuta 1940.

Lähde:

Maria-Liisa Kallio ja Kaija Valkonen (toim.). Viikon perästä tulen kotiin. Kaisa ja Kyösti Kallion kirjeenvaihtoa vuosilta 1918—1937. Kirjapaja 2010. sekä Uskon, että paikkasi on siellä. Kaisa ja Kyösti Kallion kirjeenvaihtoa vuosilta 1904—1917. Kirjapaja 2010.

Julkaistu: 20.12.2010 klo 7:00

Keskustele aiheesta »