Aika velikultia

Rahjan veljekset, joita myös Rähjän veljeksiksi on kutsuttu, olivat täysiverisiä bolševikkeja. Yhden mielenkiintoisen siivun Eino, Jukka ja Jaakko Rahjan elämästä kertoo Antti Tuuri kirjoissaan Suuri asejuna Pietarista (Kustannus HD 2006) ja Suuri viljajuna Siperiasta (Kustannus HD 2009).

Tarinat tuurimaisin maustein sijoittuvat Suomen sisällissotaan. Lenin oli luvannut Rahjan veljeksille 15 000 kivääriä, kaksi miljoonaa kiväärin patruunaa sekä tykkejä ja kuularuiskuja toimitettavaksi Suomen tovereille. Suurta asejunaa Pietarista lähtevät tuomaan kohti Helsinkiä veljekset Eino ja Jukka.

Samoihin aikoihin vanhempi veli Jaakko organisoi Oskari Tokoin ja Kansanvaltuuskunnan toimeksiannosta junaa Helsingistä Omskiin ostamaan viljaa Suomen punaisille. Matka-arkussa on Leninin lupakirja ostoon sekä Suomen Pankin holveista tyhjennetyt Kerenskin ruplat.

Ostettava viljamäärä ei ole aivan mitätön: 50 junavaunullista.

Viljansiirto oli vaativa operaatio. Tarvittiin junavaunuittain halkoja, riittävä miehistö, mittava muonavarasto, runsas "voiteluvara", erilaisia varaosia ja tarvikkeita kaiken mahdollisen varalle sekä tahdonvoimaa ja taitoa puhkaista mikä tahansa eteen nouseva pystyseinä.

Kirjat kuin kaksoset

Tuurin kirjat on passelia lukea parina. Molemmat on kirjoitettu Tuurille tuttuun tyyliin minämuodossa, aikamuotona imperfekti. Kerronnalle on tyypillistä nokkela sanavalmius ja vissi rehvakkuuskin. Kertojat eivät jää missään tilanteissa neuvottomiksi, ainakaan suuvärkkinsä puolesta.

Asematkan kertoja on Eino Rahja, junan päällikkö, viljamatkan kertojana vuorostaan Jaakko, junan komissaari. Jukka Rahja haavoittuu Kannaksella valkoisten hyökättyä junaa vastaan ja jää asejunasta Viipurissa.

Molemmissa kerronta etenee myös kuin juna, asema asemalta. Päivä seuraa toistaan ja matka – etenkin Uralin taakse ja takaisin – on pitkä. Onnistuminen on myös onnesta kiinni. Keinojen loppuessa on neuvokkuuden vuoro, useimmiten arkidiplomatialla ja pienellä lahjonnalla höystettynä.

Junat seisovat määräämättömiä aikoja asemien sivuraiteilla, veturit rikkoutuvat, huonolaatuinen hiili on tuhota veturin tulipesän, paukkupakkaset tekevät temppujaan, junan varastamisen ja ryöstämisen uhka leijuu ilmassa ja viljannoutajat näkevät radanvarsien ihmisten nälänhädän.

Suomeen tuleva asejuna vuorostaan keinotellaan rikotun rautatiesillan yli.

Yksi väliasemista, pieni Buin kaupunki on kerrontahetkellä saksalaisten ja itävaltalaisten sotavankien vankileiri, mutta jo pian leirin täyttäisi 3 000 Suomesta paennutta punaista.

Päälle liimatumpi, mutta itsessään kiinnostava on viljanoston päätepaikkakunnan Moskalenskin (Omskista lounaaseen) kuvaus Ukrainasta paenneiden mennoniittien uskontokunnan tyyssijana. Tuskin mennoniittien laskiaisajan uskonnolliset menot juurikaan liikuttivat viljaa ostamaan tulleita suomalaiskommunisteja.

Harkitsisinkin tällaisten sivistystasoamme kohottavien herkkulöydösten sijoittamista loppuviitteeksi, niin epätyypillisistä kuin se kaunokirjallisuudessa onkin.

Aseet saadaan kuin saadaankin Tampereelle, vain muutama viikko ennen kuin sisällissota on ohi ja punaiset johtajat pakenevat Venäjälle. Ja viljajunan lyhennetty osa saadaan hinatuksi Uralin harjanteen ylitse ja lopulta Helsinkiin. Mutta tiimalasi on jo valumassa umpeen ja vilja katoaa myöhemmin keinottelijan käsiin.

Linkki Pohjanmaahan

Antti Tuuri on ammentanut liki koko tuotantonsa Pohjanmaasta ja sen historiasta. Linkki Rahjan veljeksiin on veljeksistä vanhimman kautta. Jaakko syntyi Kalajoella, nuoremmat veljet sen sijaan Kronstadtissa. Suuri bolševikkinen Neuvostoliitto sulki heidät lopulta sisäänsä.

Toimeen tarttuneita, vahvatahtoisia Rahjan veljeksiä on tutkinut Jukka Paastela (2003). Tänään luemme heistä Tuurin kirjoista tai kummastelemme Kuusisen klubin murhissa 18. elokuuta 1920 kuolleille suomalaisille pystytettyä kiveä Pietarin Mars-kentällä. Siinä kun tarkoitus on pyhittänyt keinot.

Julkaistu: 7.1.2010 klo 7:00

Keskustele aiheesta »