Darwinin hengessä II
Ihmisen kyky sopeutua on edesauttanut ihmisen menestymistä ja selviämistä lajina. Sopeutumista ovat auttaneet isot aivot, äly, sillä tasalämpöisinä emme ole luontaisia mukautujia, kuten monet muut eläinlajit.
Talven aikana lukemistani kirjoista kahta on yhdistänyt juuri tuo normaalin ihmisymmärryksen yli menevä sopeutumiskyky. Molemmissa on tosin kyse vaihtoehtojen puutteesta. Vallankäyttäjinä, rankaisijoina ovat kuningas ja tsaari.
Toinen kirjoista on Antti Tuurin Äitini suku -sarjan ensimmäinen osa, 1730-luvulle sijoittuva Eerikinpojat. Se kuvaa laihialaisen piikatytön kertomana kälviäläisten veljesten Jaakko ja Erik Eerikinpojan karkotusta maasta heidän uskonsuuntauksensa vuoksi. Eerikinpoikien edustama usko on paluuta alkuseurakunnan puhtauteen ja siinä kirkon, papiston ja sakramenttien kieltämiseen. Se mikä on vaaraksi kirkolle, on vaaraksi myös kruunulle. Tuomio on ankarin mahdollinen.
Veljesten mukana exodusmatkalle lähtee heitä seuraavat uskovaiset Pohjanmaalta ja Tukholmasta. Kahdenkymmenen hengen alukseen on ahtautunut lopulta 90 matkalaista.
Matka alkaa Kälviältä syyskuussa 1733. Kirja päättyy kolme vuotta myöhemmin ja asuinsija on edelleen löytymättä. Kärsimysten ja kurjuuden määrä on käsittämätön. Toivioretkeläiset luovivat epätoivoisesti Tanskan karikkoisilla vesillä rajuissa talvimyrskyissä. Maihin heitä ei päästetä ja matkalaisilta vaaditaan ankkuroitumisesta myrskyn riepomana ja hengen hädässä Tanskan aluevesille ryöstökorvaukset.
Loppuvaiheessa mukana on vielä viisikymmentä uskossaan lujaa. Tuuri ei kerro kapinoista tai eripurasta, vaikka laivan jättävät vaihvihkaa monet viimeksi mukaan liittyneet. Kärsimysten yli kantaa seurakuntalaisten vahva usko sekä Eerikinpoikien karisma ja itseä säästämätön vastuunkanto. Koettelemusten laivassa ihmisiä kannattelee vaihtoehtojen puuttuminen sekä usko - myös varmuus oman asian oikeellisuuteen - ja toivo. Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa.
Toinen lukemistani inhimillisen kestokyvyn kuvauksista on Dostojevskin Muistelmia kuolleesta talosta (1861), 460-sivuinen kuvaus siperialaisesta Omskin vankisiirtolasta, missä Dostojevski joutui viettämään neljä vuotta. Dostojevski kuului nuorena kansalaisvapauksia ja maaorjuuden lakkauttamista vaativaan radikaaliryhmään, petraševskilaisiin, ja hänet tuomittiin tästä hyvästä kuolemaan. Kuvaavaa Nikolai I:n kissa-hiiri-leikittelyille oli se, että Dostojevski sai mestauslavalla kuulla tuomion muuttumisesta pakkotyöksi. Kokemus traumatisoi Dostojevskin.
Se, miten pakkosiirtolan olosuhteiden yksityiskohtainen kuvaus järkytti vankilan ulkopuolista maailmaa, kuvaa yksityiskohta: jopa tsaarittaren kerrottiin itkeneen kirjaa lukiessaan. Turgenjev luonnehti - hyvin osuvasti - vankien saunakuvausta kuin kuvaukseksi Danten helvetistä.
Samaa on muukin: parakin nukkumisolosuhteet, rangaistusten suhteettomuus, vankien keskinäinen vahvemman, röyhkeimmän ja nopeimman oikeus. Välillä uuvuin. Oli pidettävä paussi lukemisessa 300 sivun jälkeen.
Vaikka Muistelmia kuolleesta talosta kuvaa lukijan näkökulmasta ääretöntä lohduttomuutta, se kuvaa myös vankien yksilöllisten piirteiden säilymistä ja rajatonta kekseliäisyyttä. Hurjin siinä on vankien kehittämän teatterin kuvaus. Elämää kannattelee toivo ja unelma - ellei sitten muusta, niin seuraavan joulun laittomasta ja kekseliäästi hankitusta kaatokännistä.
Julkaistu: 17.2.2009 klo 9:17
Anneli Kajanto on tiedelehden juokseva julkaisupäällikkö. Helsinkiläinen yhteiskuntatieteiden maisteri tuntee työnsä, ja vain työnsä, puolesta aikuiskasvatusta.
Vapaa sivistystyö merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä, identiteetin vahvistumista ja vireyttä elämässä. Hän toteuttaa sitä harrastamalla intohimoisesti kestävyysjuoksua, kirjallisuutta, elokuvaa, oopperaa, klassista musiikkia, marjastusta ja sienestystä.
anneli.kajanto[ät]kvs.fi