Rikosviihteen sisällä, kuten kirjallisuudessa ylipäätään, on laatuhaitari. Mittariksi sopii myös eettisyys.
Dekkarit sopivat kesälomalukemiseksi, kuulee usein sanottavan. Miksikähän? Tarvitsemme siis vaativan työperioodin jälkeen rentouttavaa tai aivojen evääksi ainakin riittävän erilaista luettavaa.
Miksi juuri kesälomalla? Rentoudummeko talvella raskaan työpäivän tai työviikon jälkeen lukemalla laatukaunokirjallisuutta, esseitä, runoja, muistelmia, elämänkertoja ja tietokirjallisuutta?
Luulenpa, että dekkarifanit lukevat myös talvisaikaan dekkareita tai ehkä niiden sijaan katsovat — vaihteen vuoksi — television poliisi- ja rikossarjoja.
Olen pannut merkille, että koulutettu keskiluokka on henkisesti aika laiskaa. On hienoa mainita harrastukseksi kirjallisuus, mutta tarkemmin monet tuntuvat tarkoittavan sillä viihteellisiä rikosromaaneja.
"Joko olet lukenut Åsa Larssonin Aurinkomyrskyn?"
Myönnän kyllä, että on kohtuutonta niputtaa kiinnostuksessaan ja harrastuksissaan niin heterogeenista joukkoa kuin keskiluokka näin kategorisesti, henkisesti mukavuudenhaluiseksi ja viihdehakuiseksi.
Vasemmistoidealisti, journalismin professori Pertti Hemanus uskoi vielä 1970-luvulla, että koulutustason kasvun myötä luku- ja tv:n katselutottumukset muuttuvat vaativammiksi ja kriittisemmiksi. Veikkaus ei aivan osunut. Viihde myy ja tuudittaa, ja siinä juuri rikosviihde. Rakkausviihde on jotenkin noloa, ainakin keskiluokkaisten koulutettujen silmissä.
(No joo... Jane Austen alkukielellä on iki-in eikä Virpi Hämeen-Anttilaa matkalukemisena tarvitse selitellä.)
Luen paljon. Dekkareita joukkoon mahtuu vuodessa pari kolme. En ole lukenut ainokaistakaan Ilkka Remeksen kirjaa, en edes miljoonittain myytyjä Stig Larssonin kirjoja. Yhden ale-Remeksen (6/12) hankin kerran hyllyyni. Varmaan luen sen joskus. Dekkaristien tuntemuksessani on muitakin isoja aukkoja, tai enimmäkseen juuri niitä.
Muuan ystäväni totesi kerran, että kun on lukenut kaksi Henning Mankellin Kurt Wallander -dekkaria, on lukenut ne kaikki. Oma uteliaisuuteni tuli ainakin tyydytetyksi kahdesta. Kun luen joskus lisää Mankellia, on se vallan muuta ja alkukielellä.
Mainostettu Jo Nesbö jäi pian alun jälkeen kesken. Ei imenyt.
Useimmat lukemistani ovat tuottaneet pettymyksen tai jättäneet tyhjän ja tympeän olon. Liian usein rikokset ovat tarkoitushakuisen makaabereita rituaalimurhia, sairaiden aivojen kehitelmiä. Tai kuolema on pelkkää toimintaa, vailla surua, kipua, elämän särkymistä, seurauksia, kuten ainokaisessa lukemassani Taavi Soinivaaran "äksön"-dekkarissa. Soinivaaraa oli kehuttu Remeksen veroiseksi.
Selkeä poikkeus on Matti-Yrjänä Joensuu. Häntä ei ole palkittu ja kiitetty suotta. Tuntumani on myös se, että naisdekkaristit tuovat herkemmin mukaan ihmistuntemusta ja -ymmärrystä sekä sosiaalisia ja yhteiskunnallisia näkökulmia.
Tämän vuoden dekkarikiintiöni on täysi, kun kesäkuussa minulle tarjottiin oma-aloitteisesti kahta rikosromaania.
Ensimmäinen niistä, kollegani minulle tarjoama Simon Beckettin Kuoleman anatomia kertoi sarjamurhista, joihin aina liittyi raakaa ja makaaberia: nuoren juoksijanaisen iltalenkki päätyi rankkaan loppuun — vauvaa odottavan uhrin vatsaan oli tungettu kaniininpoikasia. Toisen naisuhrin lapaluut oli viilletty ja niihin istutettu joutsenen siivet. Murhaaja kidutti eläimiä päivittäiseksi huvikseen. Tosi virkistävää luettavaa!
Loppuratkaisun äkkikäänteet olivat villiäkin villimmät. Plarasin kirjan neljääkymmentä viimeistä, vielä edessä olevaa sivua tympääntyneenä.
Toinen, kotimainen dekkariuutuus, oli vuorostaan arkipäiväistä jaarittelua, missä kirjoittaja on pureskellut kerrottavansa lukijalle valmiiksi ja mieluummin vielä monen monituista kertaan. Maistui yhtä herkulliselta kuin valmiiksi pureskeltu (siis toisen pureskelema) ruoka! Käsikirjoituksen ja painamisen väliin olisi tarvittu ammattitaitoinen kustannustoimittaja, joka nyt taisi puuttua.
Kun heinäkuun alkupuolella lähden lyhykäiseksi jäävälle kesälomalleni, mukaan pääsee muutama laadukas romaani ja elämänkerta. Dekkareihin en kesälomaani tuhlaa.
Julkaistu: 28.6.2011 klo 9:40
Anneli Kajanto on tiedelehden juokseva julkaisupäällikkö. Helsinkiläinen yhteiskuntatieteiden maisteri tuntee työnsä, ja vain työnsä, puolesta aikuiskasvatusta.
Vapaa sivistystyö merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä, identiteetin vahvistumista ja vireyttä elämässä. Hän toteuttaa sitä harrastamalla intohimoisesti kestävyysjuoksua, kirjallisuutta, elokuvaa, oopperaa, klassista musiikkia, marjastusta ja sienestystä.
anneli.kajanto[ät]kvs.fi