Eettinen ansa

Kosto: Rakkaustarina on Oatesin kuudes suomennettu romaani. Useimmat niistä ovat 2000-luvulta.

Kuka hyväksyy kuolemantuomion? Tai kuka hyväksyy "kunniamurhan"? Tai omankädenoikeuden ottaa päiviltä henkilöitä, jollaisia ei mielestämme keskuudessamme kovin kaivattaisi? Helppo vastata.

Joyce Carol Oates puhkaisee eettisyytemme kalvon salpaavassa romaanissaan Kosto: rakkaustarina (alkuperäisnimeltä Rape: A Love Story, Otava 2010). Sen loppuosassa toteutuu sarjamurha, tekijänä Vietnamin sodan veteraani, kunniallinen jenkkipoliisi Dromoor. Lukija tulee houkutelluksi tekojen hyväksyjäksi — ei ehkä riemuitsemaan mutta myöntämään, että parempi sittenkin näin.

Oatesin romaani on eettinen ansa. Oates jättää kostojen sarjan ainoaksi mahdollisuudeksi hakea edes pientä hyvitystä, kun oikeus ei toimi ja tapahtunutta ei saa enää tekemättömäksi.

Kirja on tarina äärimmäisen brutaalista raiskauksesta ja yrityksestä selvittää se laillisin keinoin, oikeusteitse Amerikan Yhdysvalloissa, missä taitavan manipulatiivinen asianajaja voi leipoa valamiehistön totuuskäsityksen haluamakseen. Se on antanut aiheen monille elokuville.

Nyt siis Joyce Carol Oatesille.

Taitava tarinanrakentaja

Kosto: rakkaustarina rakentuu häikäisevän taitavasti. Ensimmäiseltä sivulta alkaen lukija on kirjan pauloissa ja kirjan haluisi lukea siltä istumalta. Voima vangita lukijansa on Oatesin taidossa limittää nuoren yksinhuoltajaäidin Teenan raiskaus ihmisten ilkeämielisten ja pahansuopien puheiden kanssa ristiin.

Tekijät ovat naapurikortteleiden psykopaatteja, pikkurikollisia ja huumeveikkoja. Jengin sattumalta kohdannut uhri makaa koomassa teho-osaston letkuissa viikkokausia. Koko aiempi elämä on pyyhkiynyt pois.

Lukija siis tietää rikostapahtuman kulun. Se nostattaa voimattoman raivon tapahtuneen oikeudettomuuden edessä. Jokin hyvitys on tultava. Vaikka elämässä vääryys jää niin monesti vallitsevaksi, joissakin yhteiskunnissa jopa säännönmukaisesti, lukija ei halua lohdutonta tarinaa.

En siis kyseenalaistanut järjestyspoliisi Dromoorin suunnitelmallista kostosarjaa. Voin luikerrella ulos Oatesin ansasta sanomalla, että kyseessä on romaani. Fiktio mikä fiktio.  Tekosyy se on kuitenkin. Tunteet ottavat lukijassa ylivallan. Kun maailmassa tapahtuu inhimillisiä tragedioita, tunteet silloinkin ovat yleensä ottaneet vallan.

Kirjan erityisen rankalle lukukokemukselle antaa taustaa pari vuotta sitten Suomessa käyty lehdistökeskustelu raiskaustuomioiden mitättömyydestä. Esimerkiksi tuomio on ollut hyvin lievä, jos raiskaus ei ole kestänyt kauan. Syntynyt käytäntö on vanha maskuliinisen arvomaailman jäänne.

Raiskaus on edelleen, myös Euroopassa, niitä raskaan sarjan rikoksia, josta voi päästä kuin koira veräjästä — ja aina silloin, kun kyseessä on järjestelmällinen, etniseen konfliktiin liittyvä naisten ja tyttöjen massatuho. Avun sijasta uhrit saattavat joutua yhteisöjensä ja perheittensä häpäisemiksi ja hylkäämiksi.

Joyce Carol Oates kirjoittaa pienoisromaanissaan lukijan tajuntaan sen, mistä raiskauksessa on kysymys ja mitä siitä uhrille pahimmillaan seuraa. Siinä on toinen hyvä syy lukea Kosto: rakkaustarina itsensä eettisen testaamisen lisäksi.

Kirja on viime vuodelta suomeksi ilmestyneiden romaanien kiistattomia valioita.

P. S.

Joyce Carol Oatesista tällä blogipaikalla myös 22. elokuuta 2010: Haudankaivajan tytär.

Julkaistu: 21.3.2011 klo 7:00

Delicious Facebook Kerro kaverille

Keskustele aiheesta »