Emil ja minä

Emil Zátopek kuoli vajaat 10 vuotta sitten. Kilpailu-ura päättyi vuonna 1955.

Leuhka otsikko! Emil on tietysti Zátopek, tšekkiläinen juoksulegenda ja Paavo Nurmen jälkeen kestävyysjuoksija numero 2. Hänestä on ilmestynyt nyt kirja, Pitkä juoksu, kirjoittajana Jean Echenoz (Tammi 2010). Minä taas ihastelin Terwamaratonin kauniita maisemia Oulussa.

Oikeampi otsikko: "Jäähyväiset maratoneille"? Elämäni 21. "kuninkuusjuoksu" meni näet poskelleen, vaikka pokkasinkin pokaalin ja sain sen päälle lahjaksi uudet, kalliit juoksutossut.

Pipariksi menon syynä on oman elimistön riistokäyttö. Siihen on rohdot: lepo ja kohtuullistaminen.

Emil – jos kuka – riisti ja ryösti kehoaan. Mutta hän oli nuori, ja toista maata. Ehkä osasi myös ajoittaa ruumiinryöstönsä paremmin. Jotkut tarinat huimaavat, kuten surkea matka liittoutuneiden joukkojen mestaruuskisoihin Berliinissä 40-luvun lopulla.

Tiedän nyt Emil Zátopekista juoksijana yhtä ja toista. Ihmisenä hänen sanotaan olleen isänmaallinen mies ja itsekin vilpitön kommunisti. Lisäksi lempeä, ujo ja vaatimaton. Muuten hänen henkilökuvansa jäi ja jää rautaesiripun taakse. Tarkoin vartioitu avovanki!

Tuulimylly myrskyssä

Yhtä persoonallisuuden piirrettä ei voitu kuitenkaan salata: hänen juoksutyyliään. Se oli ruma: nykivä, riuhtova, ylävartalo holtittomasti vääntelehtivä, naama tuskanirvistyksessä, kädet kouristuksenomaisesti viuhtovia. Juoksu oli kaukana sulavasta ja taloudellisesta. Ja sillä hän päihitti vuosia maailman valiot.

Myös hänen omintakeiset harjoitteluohjelmansa rikkoivat kaikkia oppeja vastaan. Hän opetteli paitsi kestämään kipua, jopa nauttimaan siitä. Hän pidätteli kävelyharjoituksissa hengitystään, kunnes pyörtyi.

Zátopek teki lukuisia kertoja eri kestävyysmatkojen maailmanennätyksen ja piti niitä hallussaan vuosikausia. Hänen ainoa uhkaajansa oli suomalainen Viljo Heino – vanhemmiten nuoret nousevat lahjakkuudet.

Kun Zátopek pääsi juoksijana kansainväliselle huipulle, häneltä evättiin juoksut ulkomailla kommunistimaiden kisoja lukuun ottamatta. Ajatuskin, että tämä kansallinen ylpeys saisi mahdollisuuden loikata länteen, oli kauhistus. Lukija ei tiedä, kävikö sellainen koskaan edes Zátopekin päässä. Hän sai juosta enää kansallisissa ja piiritason kisoissa.

Hänellä oli vahti vierellään. Hänen sanomakseen pistettiin kommunistisen leirin ulkopuolisten maiden solvauksia, joita hän ei ollut sanonut. Kaksi kohdemaata reagoi ilmoittamalla hänet ei-toivotuksi henkilöksi.

Kun muudan läntisen urheilulehden toimittaja halusi tulla haastattelemaan häntä, luvan hankinta Tšekkoslovakian urheiluliitolta, ministeriöltä ja ties miltä tahoilta on näännyttävän pitkä prosessi. Lopulta luvat heltisivät. Kun toimittaja sovitusti tuli Zátopekin kotiin, Emil ei ollut kotona eikä tulisikaan. Sen sijaan vaimon seurana oli naisvieras, päällystakki turvallisuuspoliisista, joka nauhoitti keskustelun ja valvoi, että Dana-vaimo pysyi annetuissa vuorosanoissa.

Isänmaa palkitsi suuren poikansa

Kun Aleksander Dubcec rakensi ihmiskasvoista kommunismiaan, Zátopek seisoi uudistusten takana. Miehittäjien tankkien vyöryessä Prahaan Zátopek esiintyi julkisesti mielenosoituksessa miehitystä vastaan.

Rankaisu tuli heti. Hänet erotettiin puolueesta, hän menetti korkean virkansa Tšekkolovakian armeijan valmentajaupseerina, hänet karkottiin Prahasta ja hänet määrättiin terveyden tuhoavaan Jáchymovin uraanimurskaamoon.

P.S.

Itse haen revanssia ja annan kehoni toipua. Luen ja soitan terwan kunniaksi Oulun suuren pojan. Leevi Madetojan, musiikkia ja Zátopekin kunniaksi Antonin Dvorakia, yhtä suosikkisäveltäjistäni.

Julkaistu: 25.5.2010 klo 9:00

Delicious Facebook

Keskustele aiheesta »