Eräs exodus
Vuosi työleiriltä vapautumisen jälkeen. Kirja saa nimensä Kangin (oikealla) lapsuudenajan akvaariosta. Leirillä he ovat kuin kalat akvaariossa.
Exodus on väestön joukkomuutto, pako ja toiviomatka. Nimi tulee juutalaisten Toorasta ja tarkoitti alkuaan israelilaisten pakoa Egyptistä. Lähihistoriamme tuntee lukuisia exoduksia. Pjongjangin akvaariot, 10 vuotta Pohjois-Korean gulagissa kertoo yhdestä exoduksesta. Meillä siitä ei siitä juurikaan tiedetty.
Väistämätön vertailukohta pohjoiskorealaiselle exodukselle löytyy 1930-luvun Stalinin Neuvostoliitosta. Idealistiset kommunistit eri puolilta maailmaa, usein Amerikasta, mutta myös läntisestä Euroopasta, muuttivat Neuvostoliittoon osallistuakseen ihannevaltionsa rakentamiseen. Heille kävi huonosti.
Siltala-kustantamon julkaisema Pjongjangin akvaatiot kertoo toisen maailmansodan jälkeisestä Japanin korealaisvähemmistöstä, joista monet olivat palavasieluisia kommunisteja ja Kim-Il-sungin ihailijoita. Korean niemimaa oli jakautunut Korean sodassa rutiköyhään Etelä-Koreaan sekä Neuvostoliiton ja Kiinan tukemaan Pohjois-Koreaan. Pohjois-Korean itseoikeutettu yksinvaltias oli japanilaisia vastaan Mantšuriassa taistellut Kim-Il-sung.
Isänmaa kutsuu. Lukemattomat Japanin korealaiskommunistit pakkasivat omaisuutensa ja muuttivat synnyinmaahansa, kommunistiseen ihanneyhteiskuntaan. Eivät tienneet, mikä heitä odotti.
Vankileirille 9-vuotiaana
Julkaistu teos on juuri aikuistuneen Kang Chol-hwanin pitkä tie vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa Japanista Pjongjangiin ja koko perheen joutumisesta pahamaineiselle Yodokin vankileirille. Isoäiti on intomielinen kommunisti ja perheen syökseminen tuhoon onkin hänen tahaton aikaansaannoksensa.
Vangituksi tulee ensin hyvän ammatillisen aseman saanut isoisä. Hänen kohtalostaan ei sen koommin tiedetä. Muu perhe, isä, isoäiti, sedät sekä 9-vuotias Kang ja hänen 7-vuotias pikkusiskonsa Mi-ho joutuvat poliittisten rikollisten sopeuttamisleirille.
Leiri on pohjois-eteläsuunnassa 50 kilometriä pitkä, korkeiden vuorten ja vartiotornien rajaama alue, mistä pakeneminen on teoreettisestikin mahdotonta. Leiri jakautuu parakkikyliin, jotka eivät saa olla tekemisissä toistensa kanssa. Pakkotyön ydintä ovat kaivokset.
Kirjan vankeusvuosien kuvaus on lohdutonta luettavaa. "Koulussa" opettajat ovat oppimattomia, karkeita sadisteja, jotka kohdistavat lapsiin julmaa fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Lapsen yleisin kutsumanimi on huoranpenikka. Opetusaines on apinamaista pohjoiskorealaista jargonia ja opetusmetodina nöyryytys.
Lapsuuteen kuuluvat luonnollisesti raskaat työpäivät ja elinolojen kurjuus. Uuden elämän aineksia ovat loputon raadanta, samoissa ryysyissä eläminen vuodesta toiseen, pesemättömyys, virallisesti vain maissiin rajautuva, riittämätön ravinto, julkiset teloitukset ja säännölliset itsekritiikki-istunnot.
Ravinto monipuolistuu, kun perhe oppii pyydystävään leirillä viliseviä rottia.
Leirikokemus avaa perheen silmät. Kun Kang Chol-hwan tietää maailman olevan jotain muuta kuin ideologinen aivopesu syöttää, kymmenen vuoden jälkeen leiriltä vapauduttuaan hän alkaa kuunnella salaa ulkomaisia radioasemia, äärimmäisin varotoimenpitein. Mutta hän joutuu urkkijan verkkoon ja tietää sen jälkeen ainoaksi mahdollisuudekseen paon maasta.
Kirja päättyy vuonna 1989 Etelä-Koreaan, minne Kang Chol-hwan on mutkallisten vaiheiden jälkeen päätynyt Kiinan kautta. Sen jälkeen hän muuttuu Pohjois-Korean hirveyksien eläväksi todistuskappaleeksi.
Vapaus ja onnellisuus
Kangilla on siis edessään vapauden tuoma onnellinen aikuisuus? Tuskin. Korean kulttuuri on kollektiivinen. Sitä osoitti jo rangaistuslogiikka: kun isoisää syytetään vakoilusta, koko perhekunta lapsista vanhuksiin heitetään vankileirille.
Kang joutuu salaamaan kaikilta läheisiltään aikeensa paeta. Hän on perhekollektiivista väkivalloin irrottautunut jäsen. Kaikesta fyysisestä turvallisuudesta, hyvinvoinnista ja vapaudesta huolimatta pelkään hän elävän pohjimmaltaan syvästi onnettoman ihmisen elämän, irtileikattuna perheyhteydestä.
Mutta meille länsimaisille lukijoille ranskalaisen tietokirjailijan Pierre Rigoulotin avustuksella julkaistu elämäntarina tuo kaikessa hyytävyydessään tärkeää tietoa Pohjois-Korean yhteiskunnasta ja sen salaisista työleireistä.
Aiemmin aiheesta
Julkaistu: 1.12.2009 klo 9:00
Anneli Kajanto on tiedelehden juokseva julkaisupäällikkö. Helsinkiläinen yhteiskuntatieteiden maisteri tuntee työnsä, ja vain työnsä, puolesta aikuiskasvatusta.
Vapaa sivistystyö merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä, identiteetin vahvistumista ja vireyttä elämässä. Hän toteuttaa sitä harrastamalla intohimoisesti kestävyysjuoksua, kirjallisuutta, elokuvaa, oopperaa, klassista musiikkia, marjastusta ja sienestystä.
anneli.kajanto[ät]kvs.fi