Etsintäkuulutettuna työväenkirjailija

Demoni on metallityömies, kirjailija ja akateemikko Toivo Pekkasen (1902–1957) jäämistöön lukeutuva pienoisromaani.

Tampereella omistettiin lauantaina teemapäivä työväenkirjallisuudelle. Perimmäisenä tavoitteena oli pohtia sitä, mitä työväenkirjallisuus oikein on ja onko sitä enää.  Sopivasti osallistuja joutui jo etukäteen miettimään, mitä itse asialla ymmärtäisi.

Hieman hassu haluni täsmentää ja määritellä tulee helmasyntinä kahden kymmenen vuoden mittaisesta tiedelehti Aikuiskasvatuksen toimittamisesta.

Tieteellisissä teksteissähän kaikki käsitteet tulee ensin määritellä sen takaamiseksi, että puhutaan samasta asiasta.

Kirjallisuus on kuitenkin moniäänistä, -ilmeistä ja monenkirjavaa, niin myös työväenkirjallisuus.

Työväenkirjallisuudesta 1966 väitelleen Raoul Palmgrenin mukaan työväenkirjailija ottaa aiheensa työläisistä tai työväestä, heidän arjestaan ja elämästään.  Myös kirjailijan omat juuret ovat työväenluokassa tai entisaikaan maalaisproletariaatissa.

Määrittely tekee väkisinkin työväenkirjallisuudesta historiaan kuuluvan käsitteen. Kuka nykykirjailija nousee työväenluokasta?  Todennäköisyydet alkavat olla vähissä työväestön ja keskiluokan sekoittumisen ja luokkatietoisuuden hämärtymisen seurauksena.

Työväestö koulutettuja osaajia

Enää ei ole Lauri Viidan sekatyömies Iisakki Niemisiä tai Eila Pennasen puuvilla-Tampereen Hilmoja  –  niitä työteliäitä ja vastuuntuntoisia pikkupalkkaisia moniosaajia, joilta puuttui koulutus, joita työ opetti ammattiin ja joilla teetätettiin raskaimmat, likaisimmat, kylmimmän ja kuumimman sään hanttihommat.  Nykypäivän Iisakki Niemiset ovat esimerkiksi opiskelijoita R-kioskin tiskin takan tai maahanmuuttajia siivoamassa.

Työväestöä ei määritellä enää sen kummemmin ruumiillisen työn, koulutuksen kuin matalapalkkaisuudenkaan kriteereillä.

Kauppasin sähköpostissa kaunokirjallisuuden monitietäjälle ja -osaajalle Panu Rajalalle työväenkirjailijoiksi ensin päähän pälkähtänyttä listaani. Panu suostui nimeämään puhtaaksi työväenkirjailijaksi heistä Toivo Pekkasen, siis esimerkiksi ohi Pentti Haanpään (maalaistalon poika ja itse kaikkea muuta kuin työmies), Lauri Viidan, Väinö Linnan, Eila Pennasen (sosiaalisen nousun kuvaajan) tai Alpo Ruutin.

Pekkanen, kotkalainen metallityömies vailla koulutusta, nousi itseoppineena ammattikirjailijaksi ja lopulta Suomen Akatemian jäseneksi.

Aikakaudet jäsentäjinä

Klönttimäinen ajatteluni sai jäsentyneemmän muodon, kun Tampereen Werstaassa kuuntelin tutkija Matti Lahtisen esitelmää.  Työväenkirjallisuuden hän jaksotti vaiheisiin 1890–1917/1918, 1918–1939/1944, 1944–1960-luvun alku sekä jakso vuoteen 1990 ja vihdoin sen jälkeinen kausi.

Työväenliikkeen ja kansansivistysliikkeen nousun sekä lukutaitoisuuden yleistymisen ja poliittisten oikeuksien laajenemisen kauden kirjailijat osoittivat teoksissaan lähinnä sympatiaa työväestöä kohtaan kuulumatta heihin itse.  Kirjallisuus laajasti ymmärrettynä oli ekspansiivista kaikilla rintamilla: perustettiin kustantamoja, kirjastoja, omia lehtiä ja ilmestyi tietokirjallisuutta.

Valtiollisen itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeiset vuosikymmenet toivat kirjallisuuteen uusia tuulia. Poliittisen vasemmiston kannalta keskeisiä olivat Tulenkantajat, Ultra ja Kiila sekä aikakauden tunnetut vasemmistokirjailijat Katri Vala, Edith Södergran, Hella Wuolijoki, Elmer Diktonius ja Arvo Turtiainen.

Kolmannessa aallossa työväenkirjailijat saivat hegemonia-aseman. Monista heistä tuli yleisesti hyväksyttyjä kansallisia kirjailijoita. Poliittisestikin tietoisia olivat Elvi Sinervo, edelleen Arvo Turtiainen, Hannu Salama, Pentti Saarikoski, Arvo Salo tai Antti Eskola.

Lahtinen tarjosi listalle myös Paavo Rintalaa. Rintalan uskollisena lukijana olen vahvasti eri mieltä.

Tendenssikirjailijoiksi luin aikanaan Jorma Ojaharjun ja Alpo Ruutin. Kirjat taitavat seisoa kirjastojen kellareissa.

Nykymenon kritiikkiä

Entä nyt?  Tänäänkin syntyy hyvää historiallista työväenkirjallisuutta, kärjessä mielestäni  kuopiolaisen Anna ja Hilda Tuomen raadantaa kuvaava Sirpa Kähkönen.

Työväenkirjailijan nimikettä tuskin monikaan kirjailija hinkuaa nimensä jatkoksi. Silti meillä on leveä ja samalla terävä kärki kirjailijoita, joiden tuotantoa voi pitää rohkeastikin yhteiskuntakriittisenä. Kritiikin kärki ei enää kohdistu niinkään työnantajiin, vaan kasvottomantuntuiseen markkinakapitalismiin. Kuvaan kuuluu myös globalisaation nurjien seuraamusten kuvaus malliin Ihmisiä hyvinvointivaltiossa (Reko Lundán)

Työväenkirjallisuudella on siis perillisensä, mutta enää se ei ankkuroidu poliittiseen vasemmistoon, ei ainakaan säännönmukaisesti tai näkyvästi.  Monen työelämän kirpeän kuvauksen kohteena on "hyvinvoipa", koulutettu keskiluokka, joka omistaa kaiken aikansa työlle, mutta on niin työn jatkumisen, oman jaksamisen kuin parisuhteen kestämisenkin edessä veitsi kurkulla  (Pasi Lampela).

Lisää aiheesta

Nykytyöväenkirjallisuus kumpuaa markkinakapitalismin kritiikistä

Julkaistu: 31.8.2010 klo 8:00

Delicious Facebook

Keskustele aiheesta »