Hämmentynyt lukija

Debora Vaarandi oli lähtöisin köyhistä maalaisoloista Saarenmaalta – tunnemmehan hänet juuri Saarenmaan valssista. Hän oli kaunotar, joka oli kolme kertaa naimisissa, kirjailija Aadu Hintin, lehtimies Anton Vaarandin ja kirjailija Juhan Smuulin kanssa.

Kesäkuun 21. vuonna 1940 Tartossa. Neuvostoliitto on saartanut tankein Viron presidentin kesäpaikan Toilassa ja pakottanut Konstantin Pätsin allekirjoittamaan uuden hallituksen nimilistan. Baltian maissa masinoituihin mielenosoituskulkueisiin osallistuu riemurinnoin myös nuori marxilainen Debora Hint, kirjailija Aadu Hintin puoliso. Myöhemmin hänet tunnetaan runoilija Debora Vaarandina.

"Nipistä minua käsivarresta, muuten en usko, että tämä on totta", sanoo hänelle Ilmar Kruus, tuolloin vielä professori, myöhemmin kommunistisen puolueen Tarton pääsihteeri. Kulkuetta Raatihuoneen torille seuraa Vaarandin kertoman mukaan yksinäinen mies, hänen opettajansa, kirjallisuudenprofessori ja runoilija Gustav Suits.

Suits kuului sittemmin Ruotsissa asuviin pakolaisvirolaisiin monien muitten nimekkäiden virolaiskirjailijoiden tavoin.

Mutta Debora Hint myös epäröi. Kohdatessaan Arkadi Uibon, valtiollisen valvonnan kansankomissaariksi [riigikontrolli rahvakomissar] juuri nimitetyn marxilaisen, muutama päivä sen jälkeen, kun Viro on liitetty Neuvostoliittoon, Vaarandi kysyy: "Eikö Viro olekaan enää itsenäinen?" Uibo seisahtuu ja sanoo ponnekkaasti: "Liitostahan voi erota koska tahansa."

Luotettava evakuoitu

Debora Vaarandin muistelmat Aastad ja päevad on hämmentävää luettavaa. Vaarandi kuului niihin noin 24 000 myötämieliseen virolaiseen, jotka Neuvostoliitto evakuoi turvaan sodan sytyttyä. Hänen maailmansa ja 14. kesäkuuta härkävaunuissa kyydityn 9 146 virolaisen maailmat eivät kohtaa. Ensimmäisistä kyydityksistä – myös omien lähisukulaistensa – Vaarandi saa tietää vasta sodan jälkeen.

Vaarandin maailmaan eivät kuulu liioin tuon ajan ja 1900-luvun suuret virolaiset kirjailijapersoonat. Muistelmia lukiessa tuntuu, kuin heitä ei olisi olemassakaan.

Vaikka kenenkään elämä ei sotavuosina ollut hääppöistä, yleisvaikutelmaksi kerronnasta rintaman takana jää huolettomuus, jopa perhostelu. Rintamatapahtumista ei ollut mitään tietoa. Samanaikaisesti, kun saarretussa Leningradissa kuoltiin massoittain nälkään, Tšeljabinskissa ja Moskovassa toimitettiin vironkielistä sotapropagandaa, luettiin runoja ja jaettiin kokemuksia samoin ajattelevien kesken.

Toimittaja, runoilija ja edustusnainen

Koko aktiiviuransa ajan Debora Vaarandi toimitti lehtiä, Viron miehityksestä alkaen kesällä 1940 lakkautettujen lehtien tilalle perustettua Sirp ja vasaria (Sirppiä ja vasaraa) ja Noorte Hääliä (Nuorten Ääntä), sotavuosina Moskovassa Rahva Hääliä (Kansan Ääntä) ja sodan jälkeen jälleen Sirp ja vasar -lehteä.

Hän julkaisi viisi runokokoelmaa vuosina 1948–77 sekä vironsi suomen- ja venäjänkielisiä runoja, mm. Elvi Sinervoa, Katri Valaa, Eino Leinoa ja Aleksis Kiveä. Tavatessani hänet pari kertaa hänen vanhuudenpäivillään hänen kodissaan Kadriorgissa hän ei enää osannut suomea.

Evakuoitujen joukossa oli myös kuoromies Gustav Ernesaks. Hänelle Vaarandi tarjosi Leningradissa, Viroon takaisinpääsyä odoteltaessa, Lydia Koidulan runoja. Viron kansallisrunoilijan runot olivat Ernesaksille uutta.

Yhden niistä hän sävelsi koti-ikävänsä puuskassa. Siitä laulusta, "Mu isamaa on minu arm", tuli vuosikymmeniä myöhemmin vapaudenkaipuisen Viron kansan symboli, johon Tallinnan laulujuhlat päättyivät.

Tallinnassa Vaarandi näki stalinismin toiset kasvot. Kirjassaan hän vaikenee niistä. On etsittävä rivien välistä. Avoimimmin hän viittaa ždanovilaiseen komentoon, kun hänen nimissään julkaistaan hyökkäys kirjailija Friedebert Tuglasta vastaan vuonna 1950. Vaarandi kirjoittaa pitkän vastakirjoituksen irtisanoutuakseen julkaistusta – ja jättää tekstin pöytälaatikkoon. Hän tajuaa, että asia ei ole hänen käsissään.

Vuonna 1952 Vaarandi meni naimisiin Neuvosto-Viron kirjailijaliiton puheenjohtajan, itseänsä nuoremman Juhan Smuulin kanssa. Mutta vuosista edustusnaisena Smuulin rinnalla hän ei kirjassaan enää kerro. Muistelmien takaraja häipyy jonnekin 50-luvun taitteeseen.

Kaikesta, minkä tiedän, en kerro

Vaarandin teos ilmestyi 2006. Hänen on sanonut, että kaikki kirjassa kerrottu on totta, itse koettua ja nähtyä, mutta kaikesta mitä hän tiesi tai näki, hän ei kirjoita.

Aastad ja päevad -teoksella on paljon yleistä merkitystä ja kiinnostavuutta. Se kantaa yhden ihmisen kokemaa kauemmaksi. Ymmärrän joten kuten, että tätä 335-sivuista kirjaa ei ole julkaistu suomeksi. Kääntäminen on kallista puuhaa, ja harva kustantaja uskoo saavansa myynnillä kulut katetuiksi.

Vahinko! Debora Vaarandi (1916–2007) oli hieno ja humaani ihminen, ja hän on kirjoittanut muistelmansa taitavasti ja mukaansatempaavasti.

Nämä myös rinnalla

Aigi Rahi-Tamm: Virolaisten kyyditykset. Teoksessa Sofi Oksanen ja Imbi Paju (toim. 2009). Kaiken takana oli pelko. WSOY. (Tähän laajaan teokseen palaan myöhemmässä blogissani.)

Mika Waltari (1941). Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Förlag Balticum. Malmö. (Kirja ilmestyi nimimerkillä Nauticus.) Uusintapainos 2008 lisättynä Seppo Zetterbergin esipuheella, WSOY.

Julkaistu: 22.9.2009 klo 9:00

Delicious Facebook

Keskustele aiheesta »