Hamu, hamu

Olli Lehtinen: Sokea etsivä. Teos 2009. Verta löytyy, mutta missä on uhri? Kirja on dekkariparodia.

Loppukeväästä juoksuryhmäämme liittyi Olli. Yllään hänellä oli keltainen näkövammaisen liivi, kädessään toinen samanvärinen avustajalle, toisessa kädessä valkea keppi. Leena veti avustajan liivin ylleen.

Olli valitsi eritasoisista ryhmistä vaativimman, spurtin, missä on oltava näkevä hallitakseen vauhdissa myös maaston epätasaisuudet ja yllätykset.

Olli erottaa hämärät hahmot ympärillään, mutta nekin vain, jos aurinko ei osu väärästä kulmasta. Kasvoja hän ei näe. Sukupuolen hän erottaa äänestä.

Avustajan liivi on ollut pari kertaa minullakin, kun vielä kesäkuussa ehdin mukaan. Liivi ylläni aloin nähdä ympäristöä toisin.

Miltä tuntuisi harrastaa kestävyysjuoksua näkemättä, mihin astuu? Keskuspuiston päätiet ovat hyvät, mutta poluilla on puunjuuria ja mullasta törröttäviä kivenmuhkuroita. Ne Ollin on ylitettävä kävellen ja jalkoja nostellen. Mutta jo pelkät painaumat ja kohoumat tasaisena pitämäni tiessä aiheuttaisivat itselläni jatkuvan jännityksen.

– Minulla on ollut tuuria. Nivelsiteet eivät ole koskaan revähtäneet, Olli kuittasi.

Näkövammainen ei näe lenkin korkeusprofiilia. Hän ei pysty jakamaan voimiaan näkevän tavoin nousuissa, arvioimaan matkan kestoa tai lasketteleman rennosti alamäessä, sillä jo seuraava askel voi tuoda yllätyksen.

Olli on urhea. Hän on hankkinut juoksijana hyvät pohjat.  Näkövammainen joutuu luottamaan edellä juoksevan avustajan valppauteen ja arviokykyyn ja silti varautumaan ikäviin yllätyksiin.

Kirjailijaksi näkövammaisena

Olli Lehtisen näkö romahti kolmikymppisenä. Sitä ennen hänen maailmaansa kuuluivat värit, kasvojen ilmeet, visuaaliset yksityiskohdat. Nyt tilalla on rajoiltaan sameita harmaan tihentymiä.

Nuorena miehenä Olli Lehtinen seilasi merillä sekä työskenteli rakennusmaalarina ja taidemaalarina. Näön menetettyään hän opetteli käyttämään sokeiden kymmensormijärjestelmää ja kirjoittamaan puhuvaa tietokonetta käyttäen.

En ole kuunaan moista vehjettä nähnyt.  Mutta siinä määrin tekniikkavarautuneeksi itseni tunnistan, että ajatuskin kunnianhimoisesta kirjoittamisesta, tekstin muokkaamisesta ja hiomisesta moisella vempaimella herättää ihailua ja kunnioitusta.

Näkövammaisen kirjoituskoneen avulla Olli Lehtisestä sukeutui kirjailija.

Teoksen kustantamaa esikoista, Sokeaa etsivää, luonnehditaan dekkariksi.  Luin sen kuitenkin dekkarin parodiana, hulvattomana ja estottomana kohellustarinana, missä reteen kerronnan alla kulkee sokeuden tumma suoni.

Ehkä Olli on kirjoittanut kirjan minähenkilöön, Jereen, myös ripauksen itseään, ainakin kokemuksiaan näkövammaisena.

Ensimmäisten lukujen estoton ironia ja herja saivat naurun kuplimaan sisälläni.  Sitten uuvuin seurankipeään, rakkaudennälkäiseen, äitiriippuvaiseen ja alkoholistina hankaluuksia itselleen kerjäävään, epäonniseen koheltajaan, jolta katoaa ensin nainen, sitten kodin avaimet, vihdoin lompakko luottokortteineen.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin — olosuhteisiin nähden. Jere löytää sydänkäpysen.

Sokean elämä on hamuamista ja etsimistä tunnustelemalla. Hamu, hamu. Tapu tapu.  Pienet kuulo- ja kosketusaistimuksia kuvaavat sanat vievät lukijan sokeuden sisälle.

Riemastuttavaa ironiaa sinkoaa, kun Jere palailee edellisillan ryyppäämisestä muistinsa menettäneenä ja avaimet kadottaneena yösijastaan, Kisahallin putkasta.

"— Haluatteko että autan kadun yli? lempeä ääni kysyy uudestaan. Mä olen loppujen lopuksi kiltti. Liian kiltti. Se tahtoo auttaa mut kadun yli kohdasta, joka ei nopeuta kotiin pääsyä yhtään. Sadan metrin päässä olisi piippaavat liikennevalot, joiden jälkeen vain yksi kadunylitys ja koti. Mutta mähän suostun. Herkkiä auttajasieluja täytyy tukee. Muuten ne loukkaantuu eikä uskalla kysyy enää..."

Näin Jere.

En ole tuntunut ainoankaan naurunnuolen sipaisua selässäni Ollin edessä juostessani.

Julkaistu: 8.8.2011 klo 9:00

Delicious Facebook Kerro kaverille

Keskustele aiheesta »