Hiihto, meditoivaa yksinäisyyttä

Vaikka muita on edessä,
takana ja sivussa, hiihto
on yksinäistä puuhaa.

Kimpassa on rattoisaa juosta, keskustellen ja ilkamoiden. Hiihto sen sijaan on yksinäistä puuhaa.  Massahiihdossakin hiihtäjä on yksin, seuranaan vain omat ajatukset. Finlandia-hiihdossa helmikuun lopussa sen jälleen koin: äänimaiseman täyttivät suksien, sauvojen ja lumen äänet. Liki 4 000 ihmistä teki parhaansa totisin ilmein, juurikaan puhua pukahtamatta.

Nimetön kirjoittaja pohdiskelee nettiartikkelissaan Hiihto vaiko juoksu mahdollisuutta tutkia massajuoksua tai -hiihtoa omakohtaisen kulttuuriantropologisen, osallistuvaan havainnointiin perustuvan tutkimuksen kautta.

Itsekieltäymykseen, itsekuriin ja askeettisuuteen perustuvaan individualismiin olisi siis pääsy omakohtaisen havainnoinnin kautta.  Olisi jos olisi.

Ranskalainen Paul Yonnetin mukaan maraton on toisaalta sisäinen kokemus, pyrkimys muuttua sisäisesti samalla, kun se paradoksaalisesti merkitsee siirtymistä suljetuista erillisistä urheilupaikoista kaduille, osaksi urbaania miljöötä. Massahiihto on sen sijaan sisäinen kokemus ei-urbaanissa tilassa.

Eipä Yonnet itsehavainnointiin perustuvaa avainta tainnut löytää. Havainnoijan asema suoritushierarkiassa vaikuttaa näet ratkaisevasti hänen havainnointiinsa. Kahdella samanmittaisella suorituksella ei välttämättä ole mitään yhteistä — paitsi se yksinäisyys.

Hiihdin Finlandian nyt viidennen kerran. Sosiaalisuus rajoittui pikasilmäykseen kulloistenkin hiihtäjien selässä olevaan numeroon. Siitä näki, kelle starttipistooli oli lauennut kymmenen, kelle kaksikymmentä minuuttia, kelle puoli tuntia aiemmin ja kuka on startannut samassa lähtöryhmässä.

Ei huumoria, ei rupattelua, ellei ole liikkeellä kaverin kanssa. Hiljainen hiihtokansa sivakoi hartiat köyryssä.

Mutta massahiihdossakin voi kokea tutkija Markku Jokipiin tavoin hiihdon meditatiivisena matkana sekä talviseen luontoon että oman pään sisälle.  Tämä meditaatio on ajoittain nautinnollinen kokemus ja ehdottomasti kokemisen väärti.

Kollegani on ehdotellut äänikirjan kuuntelua pitkän juoksun tai hiihdon aikana. Pelkkä ajatuskin on kauhistus.  Hermostuisin, jos rintataskussa olisi soittovehje, josta kulkisi piuhat molempiin korviin.  Olisinko siis hiihtäessänikin tehokas monisuorittaja, ajan maksimaalinen hyötykäyttäjä?

Johannes Koroma luonnehti hiljattain Helsingin Sanomissa hiihtotaitoa näin: nauttiakseen talvesta suomalaisen on hyvä osata hiihtää.

Siinäpä se. Haluan kuulla hiihtämisen synnyttämän lumen suhinan ja narinan, kanssahiihtäjien tai oman yksinäisyyden aistimuksen, tietoisuuden auringosta ja tuulesta kasvoillani sekä tietoisuuden viileän ilman virtaamisesta keuhkojeni kautta.

Haluan tietoisuuden tasolle visuaaliset aistihavaintoni ympäröivästä luonnosta. En halua elää ajatuksissani, tunteissani ja samaistumisissani jossakin korvanappien välittämässä eri todellisuudessa.

Kirjan aika kuuluu kokonaan kirjalle. Kirjalla on oma aikansa.

Aurinkoiset hanget kutsuivat Finlandian jälkeisenä päivänä kunnon palauttavalle sunnuntailenkille. Päivä ei olisi siitä voinut enää parantua. Äkkiä tajusin, että seuraavan hiihtomahdollisuuden koittaessa osakseni eteläisen Suomen lumet ovat jo valuneet viemäreihin.

Mutta onneksi on huhtikuussa vielä talvikauden vieroituksena 190 kilometriä Lapponia-hiihdon yksinäisyyttä.  Haluan pitää talvesta ja hiihdon meditoivasta yksinäisyydestä viimeisiin lumiin asti kiinni.

P.S.

Vaikka hiihto on ollut yksi suomalaisuuden suurista kertomuksista, se ei juurikaan ole jättänyt jälkiä kirjallisuuteen.  Takana ovat ne ajat, jolloin koko perhe seurasi suurten hiihtokisojen suoria radioselostuksia omien hiihtäjien puolesta jännittäen.

Suuri kertomus on kadonnut. Tilalla on pieniä, postmoderneja ja urbaaneja hiihtotarinoita. Kuten tämä.

Julkaistu: 7.3.2011 klo 7:00

Delicious Facebook Kerro kaverille

Keskustele aiheesta »