Historian avaajat

Ruotsalaiset vetäytyvät Döbelnin johdolla Ahvenanmaalta maaliskuussa 1809 Ahvenanmeren yli Ruotsiin. Marten Hårdstedtin kirjan kuvitusta.

Historiantutkimuksen popularisoijat tekevät arvokasta sivistystyötä. Hyvä popularisoija on hyvä kirjoittaja, mutta ennen muuta hän on asiantuntija, itse tutkija ja tieteentekijä. Ja hänellä on oma näkemys, tulkinta. Koska jokainen aikakausi tuo menneeseen uutta ymmärrystä, hyvä popularisoija löytää myös tapahtumien tulkinnalle oleellisella tavalla lisäarvoa tuovan näkökulman.

Traagisten ja dramaattisten historian solmukohtien oivallinen tulkitsija on meillä kiistatta Heikki Ylikangas. Hän on tuonut uutta ymmärrystä milloin nuijasodan tapahtumien, puukkojunkkariuden,  sisällissodan tai Mäntsälän kapinan tulkkina.

Ruotsin suurvaltakausi, sen nousu ja tuho, ovat osa kansallista historiaamme. Sen mitä oivallisin tulkitsija on Ruotsin akatemian jäsen, historiantutkija ja kirjailija Peter Englund. Hänen kiehtovista kirjajärkäleistä ansaitsee tulla mainituiksi 30-vuotisen sodan tapahtumia elävästi kuvaava Suuren sodan vuodet (1993), Kaarle XI:n aikaista historiaa kuvaava Voittamaton (2000) sekä Kaarle XII:n dramaattisesta sotaseikkailusta kertova teos Pultava (1988).

Päällimmäiseksi jää vuosikymmeniä Euroopan halki vellovat, surkeat sodat, missä Musta Pekka jää kaikkien osallisten kouraan. Englund osoittaa myös yhden keskeisen sodankäynnin syyn: Armeijoiden ylläpito tuli sietämättömän kalliiksi valtion kuin valtion taloudelle. Siksi armeija pyrittiin sijoittamaan oman maan rajojen ulkopuolelle elättämään ryöstelyllä itse itsensä. Siihen tarvittiin vihollisia ja sota.

Kuningas Kaarle XI:n (1655–1697) loppumattomien sotien logiikka perustui juuri tälle.

Kun suurvalta mureni

Luin kesällä Uppsalan yliopiston historiantutkijan Martin Hårdstedtin mainion teoksen Suomen sota 1808–1809 (WSOY, suomennos Seppo Hyrkäs, 400 sivua).

Teos nosti dramaattisella tavalla esille sen, miten ohueksi koulussa opittu historia saattaa jäädä. Tokihan kouluhistoriakin pyrkii kertomaan tapahtumien kulun lisäksi syitä ja seurauksia, mutta makrotasolla liikkuessaan se sulkee ulkopuolelle valtavan määrän oleellista tietoa, juuri sitä, joka koskettaa tietotason lisäksi myös tunteita.

Hårdstedtin tulkinnan ytimessä on Ruotsin armeijan elintarvike-, majoitus- ja lääkintähuollon epäonnistuminen, nykykielellä siis logistiikan pettäminen. Sen hän osoittaa numeroilla ja lääkintähuollon osalta myös karseilla kärsimysten kuvauksella.

Miten huomattavasti suurempi Venäjän armeija onnistui harvaan asutussa vieraassa maassa Ruotsia paremmin, jäi mysteeriksi. Mutta se onnistui, vaikka venäläiset marssivat ja taistelivat useimmiten tyhjin vatsoin ja vaikka siltä puuttui Ruotsin tavoin huollon merireitti.

Massiivisten henkilötuhojen suurin syy ei ollut taistelut, vaan taudit ja sairaanhoidon kurjuus.

Hårdstedt kuvaa jalastaan haavoittuneen sotilas Eeckin kohtaloa Kokkolan sairaalassa: "Joka päivä käärettä vaihdettaessa sotilaan haavassa oli tuhansia toukkia, vaikka niitä yritettiin torjua paloviinalla ja etikalla. Samassa huoneessa Eeckin kanssa makasi 36 muuta potilasta ja siellä oli Fåhréen (kenttälääräri Johan Fredrik Fårdée) mukaan miljoonittain kärpäsiä."

Tai kuvaus myöhemmin vetäytymisvaiheesta Länsipohjassa:

"Potilaat joutuivat syömään raakaa lihaa. Sairaat joutuivat makaamaan niin lähekkäin, että heidän oli pakko pitää jalkojaan toistensa päällä. He eivät saaneet minkäänlaista apua tarpeittensa teossa ja seurauksena oli sanoin kuvaamaton löyhkä sekä uusien tautipesäkkeiden syntyminen. Sairaiden alle ei toimitettu riittävästi olkia. Muutaman kilometrin päässä Torniosta sijaitsevaan Påtan sairaalaan ei pystytty järjestämään edes lämmintä vettä."

Kaikki Hårdstedtin kertoma ei ole samanlaista kauhukertomusta. Mutta hänen kuvauksensa tipauttaa historiankerronnan makrotasolta sotilaitten kokemuksiin ja kärsimyksiin ja tuo lukijan ymmärrykseen uuden tason.

Havainnollista historiaa

Helsingin Sanomien heinäkuun kuukausiliitteessä ilmestyi toimittaja Ilkka Malmbergin järkyttävä artikkeli venäläisten harjoittamasta isovihan aikaisesta terrorista. Myös hän teki vertailun siihen, mitä historian oppikirjojen perusteella meidän kuuluisi tietää tapahtumasta, jota hän kutsuu sen oikealla nimellä kansanmurhaksi.

Hän vertaa oppikirjojen kertomaa juutalaisten massatuhoamiseen natsi-Saksassa:

"Vähän kuin Hitlerin Saksasta kirjoitettaisiin, että Kolmannessa valtakunnassa rajoitettiin juutalaisten liikkumavapautta ja monet heistä joutuivat taloudelliseen ahdinkoon paettuaan Yhdysvaltioihin."

Kauan eläköön historian tapahtumia popularisoivat historiantutkijat! Ilman heitä käsityksemme historiasta jäisi kovin pintatasolle ja luurankomaiseksi ja monelta osin vääristyneeksikin.

P.S.

Annan kuitenkin armon omalle keskikoulun Mantere – Sarvan oppikirjalleni (Oskari Mantere ja Gunnar Sarva). Se ei isovihan kuvauksessa sorru kaunisteluun.

Julkaistu: 18.8.2009 klo 9:00

Delicious Facebook Kerro kaverille

Keskustele aiheesta »

Lukijoiden kommentteja