Hyvien ihmisten koti
Sisarukset etsivät yhteyttä toisiinsa ja vanhaan isä lapsiinsa. Siinä pyrkimyksessä keskustelu on hienotunteista väistö- ja sahausliikettä.
Pohjois-Amerikassa on kirjallisuuden kiintotähtinä huomattava määrä naiskertojia. Tutustuin juuri yhteen heistä.
Hän onkin komeassa naiskertojien seurassa: ontariolaiset Margaret Atwood ja Alice Munro, molemmat Booker-palkittuja, hiljattain kuollut Carol Shields (alun perin illinoisilainen), Annie Proulx (Wyoming), Anne Tyler (Minnesota), newyorkilaiset Joyce Carol Oates, norjalaistaustainen Siri Hustvedt ja intialaistaustainen Jhumpa Lahiri, nobelisti Toni Morrison — ja minulle siis nyt uusi tuttavuus Marilynne Robinson (Iowa).
Marilynne Robinsonin (1943) kaikki kolme romaania on julkaistu suomeksi: Pulitzer Fictionia on kurottellut aikanaan Talonhaltijat (1980), Bookerilla palkittiin Gilead (Bazar 2005) ja sen tarinaa jatkaa nyt Kotiin (Bazar 2010).
Arvokonservatiivi tuulensuoja
Romaanin Kotiin tapahtumamiljöö on hitaasti muuttuva, arvokonservatiivinen Gilead, maalaismainen pikkukaupunki Iowassa. Sen kulttuuriset juuret ovat syvällä kalvinismissa, ajalla, jolloin Euroopassa vainotut uskovaiset pakenivat uudelle mantereelle harjoittamaan uskontoaan.
Eikä uskonelämä ole vuosisatojen saatossa väljähtynyt.
Vanha presbyteeripappi, Robert Boughton lähestyy kuolemaansa. Lapsista nuorin, 38-vuotias naimaton Glory palaa takaisin lapsuudenkotiinsa pitämään vanhuksesta huolta. Sinne saapuu myös kahdenkymmenen vuoden kateissa olon ja välttelyn jälkeen perheen mustalammas Jack, elämän kolhimana ja ryvettämänä.
380-sivuisen romaanin ainekset ovat tässä: on nuhteeton, hyvyyden, rakkauden ja anteeksiannon, keskinäisen kunnioituksen ja turvallisuuden kyllästämä kristillinen koti ja sen rikkumaton, yllätyksetön elämä uskon ehdoilla ja on suitset irti repinyt tuhlaajapoika, kappaleiksi murentunut kotiinpalaaja.
Valkoisten eurooppalaisten jälkeläisten järjestys
Eletään Dwight Eisenhowerin presidenttikautta 50-luvun Yhdysvalloissa. Mustat ovat vailla kansalaisoikeuksia ja järjestävät jossain kaukana muualla (moni gileadilainen on tuskin mustaa amerikkalaista nähnytkään) oikeuksiensa puolesta rauhanomaisia marsseja. Poliisi tukahduttaa ne väkivallalla ja vesitykeillä.
"Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu", muistuttaa murheellinen, nuhteeton vanhus. Mutta hukkujilla hän tarkoittaa `neekereitä`. He kun mieltä osoittaessaan provosoivat väkivaltaa, ovat siis perimmältään väkivallan todelliset aiheuttajat. Jumala on asettanut jokaisen paikalleen.
Tällaisiin pieniin, nopeasti perheessä väistettäviin karikkokohtiin tiivistyy kotiinpaluun problematiikka. Hän, joka on maistanut hyvän ja pahan tiedon puusta, ei voi palata enää Paratiisiin. Gileadin uskonnollinen yhteisö on muuttumattomuuden ja eristymisen saareke, samalla kuitenkin sieltä lähteneiden utopia.
Samankaltaisia paikallisyhteisöjä on syvä Amerikka täysi.
Dialogi tekee lasiseinät näkyviksi
Kirjan hienoa antia on sen läpäisevä dialogi. Sen perustalta lukija tunnistaa, millainen turvaverkko ihanteellisimmillaan toinen toisista välittävä uskonnollinen yhteisö on — tai voisi olla. Mutta turvaverkko on samalla pyydys, ansa.
Perheenjäsenten ylikorostunut hienotunteisuus viestii myös varuillaanolosta, kroonisista jännitteistä, Jackiin kohdistuvasta luottamuspulasta ja samalla väistämättömästä keskinäisestä varautuneisuudesta.
Luottamuksellisessa ja läheisessä ilmapiirissä voi sanoa myös suorat sanat, tai väitellä, olla aidosti eri mieltä. Boughtoneilla se olisi hyvää isää kohtaan majesteettirikos. Kirjan tuttuja repliikkejä ovatkin erilaiset anteeksipyynnöt ja pahoittelut. Tai lause: "Jack naurahti." Tahaton reaktio, jolla Jack väistää erimielisyydet.
Ajoittain, kutsuessaan siskoaan hellästi saparopääksi, Jackin onnistuu kiertämään aidon läheisyyden estävä lasiseinä.
Tyyni vesi ei tehnyt Jackia onnelliseksi: koko hänen lapsuutensa ja nuoruutensa olivat loputonta kapinaa, uhmaa ja rajojen rikkomista. Hän oli yhteisön särö. Silti lapsuuden kotikasvatus, kasvatus hyväksi ihmiseksi, on irrottamaton osa keski-ikäisen Gloryn ja Jackin minuutta.
Vaikka Jackillä ei ole jäämistä Paratiisiin, sitä hän kantaa aina sisällään ja siitä hän on myös kertonut idyllisiä tarinoita lapselleen, pikkuiselle mulatti-Robertille, josta isän ja isän seurakunnan ei ole lupaa tietää kuunaan mitään.
Mutta paratiiseissakin on kiellettyjä hedelmiä, käärmeitäkin. "Jos minulla olisi tytär, en päästäisi häntä koskaan [kirkko]kuoroharjoituksiin", tokaisee Jack kerran siskolleen.
Julkaistu: 19.10.2010 klo 9:00
Anneli Kajanto on tiedelehden juokseva julkaisupäällikkö. Helsinkiläinen yhteiskuntatieteiden maisteri tuntee työnsä, ja vain työnsä, puolesta aikuiskasvatusta.
Vapaa sivistystyö merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä, identiteetin vahvistumista ja vireyttä elämässä. Hän toteuttaa sitä harrastamalla intohimoisesti kestävyysjuoksua, kirjallisuutta, elokuvaa, oopperaa, klassista musiikkia, marjastusta ja sienestystä.
anneli.kajanto[ät]kvs.fi