Impressionisti
Juhani Aho ongella mielipaikassaan, Viitasaaren Huopanankoskella. Lastukokoelmassa on mukana kaksi mainiota kalastusjuttua.
Mikä saa nuoren miehen osallistumaan valistaviin rientoihin? Itsensä kehittämisen ja itsekasvatuksen aatteen löytänyt nuori nainen tietenkin! Ironisessa lastussaan Yhdistysten aikakaudella Juhani Aho ilkkuu 1900-luvun alkuaikojen valistus- ja itsensä henkisen kehittämisen buumia.
Rakastunut nuorukainen syöksähtää kansalaisjärjestöstä toiseen päästäkseen ihastuksensa kohteen lähelle. Hän on vain aina viikon jäljessä. Ihana nainen on jo siirtynyt toisen järjestön valistuspiiriin tekemään siellä etupenkissä uutterasti luentomuistiinpanoja.
Lopulta miehen ystävä tulee hätiin ja kehittää kiertojärjestelmän, missä Maantieteellisen yhdistyksen, Filosofisen yhdistyksen, Uusfilosofisen yhdistyksen, Naisliitto Unionin, Alliance Franҫaisen, Suomalais-ugrilaisen Seuran, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuuspiirin, neiti Olsonin keittokoulun, Eläinsuojeluyhdistyksen, Seemiläisen yhdistyksen ja lukuisten muiden yhdistysten valistusluentojen kiertokulussa kohtaaminen onnistuu tilastollisella todennäköisyydellä.
Lastu on mainio. Mutta sitä lukiessa on hyvä pitää mielessä, että opintielle pääsy oli Juhani Ahon aikaan yläluokan ja porvariston etuoikeus. Kansalla oli kahden luokan kansakoulu ja kinkerit. Kansanopistot, emäntäkoulut, työväenopistot, nuorisoseuraliikkeen valistustoiminta, Kansanvalistusseuran populaari tietokirjallisuus, Martta-liike ja opintokerhot tulivat huutavaan tietojen ja taitojen tarpeeseen.
Ensimmäinen Kansanvalistusseuran kalenterissa
Juhani Aho (Johannes Brofeldt 1861—1921) julkaisi runsaan romaanituotantonsa ja sanomalehtimiehen uransa ohessa 30 vuoden aikana kahdeksan kertomuskokoelmaa, Lastuja. Ensimmäiset lastut ilmestyivät 1891 ja viimeiset Ahon viimeisenä elinvuotena 1921.
Niistä ovat Raimo Sallinen ja Silja Koivisto koonneet 44 lastun kokoelman nimellä Valikoima lastuja (WSOY 2011). Tyyliin istuva piirroskuvitus on Raimo Sallisen.
Valikoima lastuja sisältää myös Juhani Ahon esikoiskertomuksen "Siihen aikaan kun isä lampun osti". Se ilmestyi Kansanvalistusseuran vuoden 1882 kalenterissa vielä tunnustelevan ujosti nimimerkillä Jussi. Jussi Brofeldt oli tuolloin 21-vuotias opiskelijapoika. Kirjallisuudenhistoria merkitsee tämän Ahon ehkä tunnetuimman kertomuksen julkaisuvuodeksi erheellisesti vuoden 1883, jolloin se ilmestyi kirjailijan koko nimellä.
Meidän mediainnovaatioiden äärellä riittämättömyyttä tuntevien on helpottavaa lukea, että ongelmat ovat lopultakin ikuisia. Miten muka tulta "väännetään" isommaksi tai pienemmäksi ja miksi lampun lasi ei poksahda rikki?
Arvattavasti enin osa nyt ilmestyneistä lastuista on Ahon nuoren miehen vuosilta 1890-luvulta, kuten matka Venetsiaan junalla Itävallan kautta ja Alppien yli.
Jotkin, kuten I maailmansodanvuosiin sijoittuva Lumoissa sekä Lastu siitä suuresta lohesta, sijoittuvat myöhäisvuosiin. Ahon kalastusparatiisi oli Huopanankoski Viitasaarella.
Nyt Ahon kalastusaiheista lastuperinnettä jatkaa Tenolla kalasteleva Antti Tuuri.
Impressioita tarkkanäköisesti
Juhani Aho oli impressionisti, niin luonto- kuin ihmiskuvauksissaankin. Hän eli kahden kulttuurin välissä. Hän syntyi Lapinlahdella ja kasvoi Savon kansan tuntumassa — pappa Theodor Brofeldt oli herännäistaustainen ja kansanomainen Iisalmen kirkkoherra. Ylioppilaselämä vei Ahon helsinkiläisyyteen. Hänen voimanlähteensä olivat luonto ja kalastus, mutta yhtä hyvin kaupunkilaiselämä.
Ajan aatesuunnan, kansallisromantiikan mukaan taiteilijat ihannoivat kansaa ja kansanomaista yksinkertaisuutta. Juhani Aholle se oli luonnollista: hän tunsi ne akat ja ukot, oman uhrautuvan hoitajansa pikku Liisan, paronin mailla asuvan Niemen Äijän, hunsvottipoikaansa rakastavan Kettusen Liisan, Kujeelan Matin ja hienoiseen sosiaaliseen nousuun yltäneen Wilhelmiina Wäisäsen ja monet muut persoonalliset kansanihmiset, joista hän kirjoitti lämpimät, humoristiset ja sydämelliset lastunsa.
Ahon lastujen armoton saunoja Sasu Punainen sai sittemmin lainata nimensä vasemmistolaiselle lehtimiehelle Yrjö Räsäselle 1920- ja 1930-lukujen yhdeksi tunnetuimmista pakinanimimerkeistä.
Juhani Aho ylisti metsäpolun erinomaisuutta, niin kuin sellaisia myöten tarponut vain voi tehdä. Hän antoi eläimille luonteen, kuten loukatulle mullikalle ja henkensä hädässä metsästäjiä pakenevalle vanhalle repolaiselle.
Aho ei sorru tekopyhyyteen. Ihmisten ja luonnon kuvauksissaan hän on tarkkanäköinen impressionisti vailla tarvetta tendenssimäiseen kansan ihannointiin. Tekstit kestävät ajan kulun, vaikka maailma on nyt toinen kuin sata vuotta siten.
Helsinkiin on ikävystyneen maaseudulla lomailijan satiirinen kuvaus ja maaseudun ihannoijien ilkamoiva pilkka.
Juuri tuo lastujen erilaisuus ja aitous hurmasivat minut. Aion lukea uusiksi jonkin niistä romaaneista, joiden lukemisesta on osaltani kulunut liki puoli vuosisataa. Aloitan Papin tyttärestä ja Papin rouvasta. Ja Ellen-rouvalle annan Tarja Keinäsen äänen.
Muista myös
Panu Rajala: Naisten mies ja aatteiden, Juhani Ahon elämäntaide. WSOY 2011.
Raudanluja rakkaus. Näytelmä Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofeldtin avioliitosta. Teatteri Avoimet Ovet, Helsinki.
Julkaistu: 12.12.2011 klo 7:00
Lukijoiden kommentteja
Yksi lisähavainto: useampi lastu osallistui verhotusti autonomiataisteluun, mahdollisesti jopa pakenevan ketun tarina. Kirjoittamis- tai ilmestymisvuosi olisi saanut näkyä kaikissa lastuissa. Ja yhdyn yhdistystarinan riemastuttavuuteen, varsinkin kun olen tutkinut nuoria naisia, jotka silloin juuri niissä yhdistyksissä pyörivät.
Anneli Kajanto on tiedelehden juokseva julkaisupäällikkö. Helsinkiläinen yhteiskuntatieteiden maisteri tuntee työnsä, ja vain työnsä, puolesta aikuiskasvatusta.
Vapaa sivistystyö merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä, identiteetin vahvistumista ja vireyttä elämässä. Hän toteuttaa sitä harrastamalla intohimoisesti kestävyysjuoksua, kirjallisuutta, elokuvaa, oopperaa, klassista musiikkia, marjastusta ja sienestystä.
anneli.kajanto[ät]kvs.fi