Näyttelijä Michael Nyqvistin Päivää, isä (Avain 2010) kertoo biologisen isän ja samalla oman identiteetin etsinnästä.
Kaikilla on jonkinlainen isäsuhde ja tarina, myös silloin kun isä puuttuu. Näitä tarinoita haetaan nyt kirjoituskilpailulla. Kilpailun taustalla ovat Kansanvalistusseura, Oriveden Opisto ja OK-opintokeskus. ISÄ-kirjoituskilpailu jatkaa sarjaa, jonka aiempia teemoja olivat Yksin (1999) ja Elämänmuutos (2008). Mutta isä on myös pakottavaksi muuttunut aihe monelle kirjailijalle.
Isä-kokemus on aina subjektiivinen. Samassa pesueessa kasvaneet sisarukset saattavat kokea ja muistaa isänsä perin eri tavalla. Isä kun tarkoittamattaankin vastaa lasten henkilökohtaisia tarpeita ja odotuksia erilailla.
Entä mikä on miehen kokemus omasta isyydestään? Mitä miettii vaikkapa mies vankilassa, kun yhteys lapsiin on katkennut. Tai millaisia elämäneväitä esikoistaan odottava mies haluaisi antaa lapselleen?
Kirjoituskilpailuissa ja massajuoksuissa (tai massahiihdoissa) on jotain samaa. Massaurheilutapahtumien kärkisijoja tavoitteleville kovakuntoisille, keskitasoisille kokeneille harrastajille sekä ensikertaa mukaan rohkaistuneille löytyvät omat vastineensa.
Kirjoittamisessa "kilpa- ja kuntosarjalaiset" ovat ryhmittyneet kirjoittajayhdistysten piiriin. Monet heistä ovat julkaisseet, monen haaveena on päästä julki. Kaikki eivät kuitenkaan halua kirjailijoiksi. Kirjoittaminen on heille rakas harrastus.
Jos kunnoltaan riittämätön ensikertalainen maratonjuoksija rehveltää veren maku suussa, kirjoittamisessa ensikertalaisen muste on mitä todennäköisimmin sydänveri. Aihe on kipeä ja omakohtainen ja tarve kertoa ylittää usein tekniset taidot.
Kun idea isäaiheesta syntyi, aivo alkoi nopeasti tehdä havaintoja siitä, miten isä on kertomisen keskiössä kaunokirjallisuudessa. Aika paljon on! Jopa kirjoituskilpailun raadin kolmesta jäsenestä Juha Itkonen (Kohti) ja Anelma Järvenpää-Summanen (Hidas yö) ovat kirjoittaneet isästä.
Omista lukukokemuksista kumpuaa heti yhtä ja toista: Mika Waltarista (trilogia Isästä poikaan) Hannu Mäkelän (Isä) kautta Peter Franzeniin (Tumman veden päällä), unohtamatta Finlandia-palkitun Hannu Väisäsen romaanien Vanikan palat ja Toiset kengät keskushenkilöä, juoppoa upseeri-isää. Viime syksynä ilmestyneistä kuuluu mainita Eila Kostamon Isänkuvat tai Michael Nyqavistin Päivää, isä.
Ruotsalainen näyttelijä, Michael Nyqvist, on tuttu suomalaisillekin. Hän näytteli skånelaista sijaisisää Klaus Härön elokuvassa Äideistä parhain. Näkee häntä joskus myös tv:ssä.
Nyqvist itse oli adoptiolapsi, tuntemattoman yksinhuoltajaäidin hylkäämä pienokainen, joka sai uudet rakastavat vanhemmat. Mutta adoptiovanhemmat erosivat pian ja niin myös adoptioisästä tuli pienessä perheessä poissaolija, lapselle hylkääjä.
Michael Nyqvist kuvaa teoksessaan oman identiteettinsä etsintää. Saadakseen tietää, kuka hän on, hän käyttää vuosia tuntemattomien biologisten vanhempiensa löytämiseen. Sosiaaliviranomaisten kautta hän saa tietää vain äitinsä tyttönimen. Muita tietoja ei tietosuojalain perusteella heru.
Nyqvist turvautuu useamman kerran juoneen ja valkeaan valheeseen. Hän pääsee äitinsä jäljille veroviranomaisten kautta tekeytymällä yrityksen edustajaksi, joka haluaa tarkistaa "asiakkaamme mahdolliset maksuhäiriöt". Sitä kautta irtoaa äidin nykyinen nimi ja jäljittäminen voi alkaa.
Aikaa myöten Nyqvist saa tietää, että hän on puoliksi italialainen. Jäljet ovat katketa 60-luvulle ja Casablancaan, mutta jälleen valhe tulee avuksi ja ohut siima johtaa erään apteekin eteen Firenzessä. Aikansa apteekin ympärillä vakoilijan tavoin hiipparoinut isänetsijä rohkaisee itsensä ja astuu sisälle. Melkein löytynyt isä onkin kahden viikon lomamatkalla Irlannissa. Etsijän takki on tyhjä.
Kun löytynyt isä peruu puhelinsoitollaan suunnitellun ensinäkemisen silmätaudin vuoksi, isänetsijä luhistuu:
"Herään nukuttuani vain muutaman minuutin. Lakanat ovat likomärät. Keittiöön päästyäni ratkean. Yritän kaataa jääkaapin mutta en onnistu vaan lyyhistyn itkien lattialle. Jos sisälläni ennen oli tyhjää, niin nyt siellä on autiota. En saa mistään otetta. Taas yksi pettymys, taas yksi petos..."
Mutta peruutuksen syy on todellinen. Michael Nyqvist tapaa lopulta isänsä, luokseen lentäneen charmikkaasti harmaantuneen herrasmiehen Arlandan lentokentällä. Oman minuuden palaset alkavat asettua paikoilleen.
Kirja on hieno, pieni lukukokemus. Ulottuvuuksia sanaan "isä" Michael Nyqvist saa hyvästellessään kuolevaa adoptioisäänsä. Täysin dementoitunut adoptioisä ei tunne Michaelia. Sen sijaan hän käpristyy itseään suojelevaan sikiöasentoon ja viimeisinä sanoinaan ennen kuolemaansa ruikuttaa: "Älä lyö, isä".
Julkaistu: 17.1.2011 klo 7:00
Artikkeli nosti vahvasti mieleeni Jaan Kaplinskin teoksen Kirjeitä isälle. Sekin eräänlainen isän etsimistarina, joka on myös Viron historiaa, kulttuurihistoriaa, sotahistoriaa.
Anneli Kajanto on tiedelehden juokseva julkaisupäällikkö. Helsinkiläinen yhteiskuntatieteiden maisteri tuntee työnsä, ja vain työnsä, puolesta aikuiskasvatusta.
Vapaa sivistystyö merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä, identiteetin vahvistumista ja vireyttä elämässä. Hän toteuttaa sitä harrastamalla intohimoisesti kestävyysjuoksua, kirjallisuutta, elokuvaa, oopperaa, klassista musiikkia, marjastusta ja sienestystä.
anneli.kajanto[ät]kvs.fi