ja kirja tienhaarassa II

"Painettu Suomen Kansanvalistusseuran suostumuksella Tukholmassa 1887. Kuvilla varustanut A. Malmström"

Vuonna 1874 perustettu Kansanvalistusseura on ollut kansallisesti merkittävä aikuisille suunnatun valistuskirjallisuuden levittäjä ja julkaisija. Se tuotti vuosikymmenten ajan yleistajuista "halpahintaista kirjallisuutta" silloisen lukevan yleisön käsiin. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa lukijat olivat papistoa, kansakoulunopettajia, virkamieskuntaa ja valistuneita talonpoikia.

Tuota kirjallista aarteistoa säilytetään yhden rakennuksen pommisuojassa. Arvioni mukaan pari kolme säätiön palkkalistoilla olijaa on tietoinen sen sijainnista. Muut, eri vuosina säätiöön tulleet, eivät ole historiallista kirjastoa nähneet, eivät edes luetteloa siellä säilytettävistä kirjoista ja – pahoin pelkään – usea ei ole kirjojen olemassaolosta kuullutkaan.

Ulkopuolinen maailma on ne unohtanut.  Kansanvalistusseurasta on tullut paljolti tarkoittamattaan arvokkaan kirjallisen aarteiston kätkijä.  Toivoa vain sopii, että säilytyspaikka on vanhoille kirjoille ilmankosteudeltaan, mahdollisilta putkivuotoriskeiltään ja paloturvallisuudeltaan "pomminvarma".

Asianmukainen säilyttäminen olisi näin nyt väistyvän nykypolven kontolle jäänyt kulttuuriteko.

Prologi: Sydän kääntyi rinnassa

Joskus, Helsingin Museokatu 18:ssa, minäkin ahmin keuhkoihini noiden vanhojen, 1800-luvun aarteiden tuoksua. Pääsin ullakolle suuri takorautainen avain kädessäni, kun lupasin käyttäytyä hyvin, sammuttaa valot lähtiessäni ja sulkea ovet perässäni.

Kun takavuosina A.E. Nordenskiöldille (1832–1901) omistettiin merkkivuosi (ilmeisesti 2001), muudan kulttuurilehden asiantuntija-artikkelin yhteydessä listattiin hänestä julkaistut kirjat. Mutta yksi puuttui. Olin haltioissani selaillut sitä usein Museokatu 18:n ullakolla. Tämä kiehtovin piirroksin kuvitettu kirja kertoo Nordenskiöldin Vegan ponnisteluista Euroopan ja Aasian jäisiä pohjoisrantoja myötäillen kohti Tyyntä valtamerta.

Ehkä Kansanvalistusseura julkaisi kirjan Suomalaisia suurmiehiä -sarjassa, ehkä O.A. Forströmin toimittamassa Kuvia maantieteellisten löytöjen historiasta -sarjassa, ehkä ihan omana teoksenaan.  Nordenskiöldin elämäntyötä kuvaavan kirjallisuuden kokoajalla ei ollut siitä kuitenkaan tietoa, kuten ei Kansanvalistusseuran julkaisemasta Nordenskiöldin kirjasta Kukista ja niiden tarkoituksesta vuodelta 1877.

Joitakin vuosia sitten myös Juhani Aho (1961–1921) oli kansallisessa valokiilassa. Aho-asiantuntija dokumentoi Helsingin Sanomissa, milloin ja missä ilmestyi Ahon ensimmäisen julkinen tuotos, novelli Siihen aikaan kun isä lampun osti. Ilmestymisvuodeksi kerrottiin 1883.  Kyllä se ilmestyi aiemmin: Kansanvalistusseuran kalenterissa vuonna 1882. Kirjallisella urallaan vielä ensi askelia ottava kirjailija julkaisi sen siellä nimimerkillä Jussi.

Tai miltä kuulostaa David Livingstonen lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuisuudesta kertova F.H.B. Lagusin kirja "Taavetti Livingstone, hänen elämänsä ja toimensa" (Kansanvalistus-seura 1881)?

Kansanvalistusseura oli myös kaunokirjallisuuden kustantaja.  Työhuoneessani on upea kullattukantinen Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat. Runsaasti kuvitettu laitos on "painettu Tukholmassa Suomen Kansanvalistusseuran suostumuksella" vuonna 1887.

Ylipäänsäkin tuon ajan julkaisuille oli ominaista runsas piirroskuvitus, joka huonosta painojäljestä huolimatta hurmaa nykynäkijän.

Laskin nimikkeiden määrän monisteesta, jollainen on Kansanvalistusseuran ennen Suomen itsenäisyyttä julkaisemista kirjoista. Päädyin yli 600 nimikkeeseen. Siinä ei ole mukana vuodesta 1881 lähtien vuosittain julkaistua Kansanvalistusseuran kalenteria ja sen rinnalle 1900-luvun alkupuolella perustettua tietokalenteria.

Kalenterit ovat oma aarteistonsa. Niistä on yksi ehjä sarja KVS:n toimitiloissa, lukitussa kaapissa. Niistä löytää esimerkiksi artikkelin nykyisen Helsingin noususta; kun Helsinki sai lyhyen ajan sisällä Kansallisteatterin, Ateneumin, Säätytalon, Ritarihuoneen, Richardinkadun kirjaston, päärautatieaseman, Kansallismuseon – pääkaupungin arkkitehtooniset ylpeydet jälkeen Carl Ludvig Engelin (1778–1840) kätten jäljen.

Lukija yrittää loihtia kuvaa kaupungista ennen niitä, onnistumatta.

Epilogi: Aarteet digitoiden kaikkien ulottuville

Kirjojen tallentaminen digitaaliseen muotoon on alkavan vuosikymmenen suuri juttu.  Kyse on tärkeiden kirjallisuusaarteidemme tallentamisesta myös sähköiseen muotoon ja saattamisesta näin uusien käyttäjäsukupolvien ulottuville. Kulttuurinen velvollisuus koskee kaikkia keskeisiä toimijoita.

Svenska Litteratursällskapet i Finland digitoi koko Topeliuksen tuotannon verkkoon, yhteensä 35 000 sivua. Saman olisivat omana merkkivuotenaan ansainneet Elias Lönnrot, J.V. Snellman ja J.L. Runeberg.

Tähän kansalliseen kulttuuriryväkseen kuuluvat myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Kansanvalistusseura, ehkä moni muukin toimija.

Kirjassaan Kirja tienhaarassa 2020 Kansalliskirjaston johtaja Kai Ekholm ja tilastotuntija Yrjö Repo neuvovat kustantajia olemaan luomatta omia digitointikeskuksia tai ryhtymättä digitoimaan aineistoja ilman kunnon kokonaissuunnitelmaa.

Toivon, että Kansanvalistusseura tekee oman suunnitelmansa ja on siinä yhteydessä keskeisiin kansallisiin toimijoihin. Uskon, että kulttuuritietoisista säätiöistä – Suomen Kulttuurirahasto ja Alfred Kordelinin säätiö etunenässä – löytyy tahtoa ja viisautta lähteä tukemaan hautautuneiden aarteiden digitoimista ja saattamaan ihmisten ulottuville, paljolti myös omina hankkeinaan.

Digitointi voisi ensivaiheessa koskea autonomian ajalla julkaistua, siis vuosia 1874–1917. Hurmaava tähtäin olisi kulttuurisen suururakan saattaminen valmiiksi itsenäisyyden juhlavuonna 2017.

Tulevaisuuteen katsojat Kansanvalistusseurassa ovat sen velkaa menneisyydelle.

Julkaistu: 2.11.2010 klo 8:00

Delicious Facebook Kerro kaverille

Keskustele aiheesta »