Kaksi kirjaa, kaksi teatteria

Akaki Akakievitš ja kesät talvet vanha loimi

Kirjan siirtäminen teatterin kielelle korostaa parhaimmillaan sellaisia näkökulmia, jotka lukija löytäisi vasta toisella lukemisella. Hyvä kirjahan on kerroksinen eikä avaudu kokonaan kertalukemisella. Ohjaaja voi myös tehdä tulkinnan omista lähtökohdistaan ja ajan ehdoilla. Onnistuneita esimerkkejä tästä ovat Nikolai Gogolin Päällystakki Ryhmäteatterissa tai Kjell Westön Missä kuljimme kerran Helsingin kaupunginteatterissa.

Kun luin Westön hienon romaanin sen ilmestyttyä, päällimmäiseksi jäi ruotsinkielisten porvarisnuorten oman sosiaalisen roolin rakentamiseen, juhlintaan, ravintolaelämään ja nautintoihin keskittyvä huoleton elämä. Mieleen syöpyi myös sisällissodan jälkeinen raaka viha punaisia ja ylipäänsä köyhälistöä kohtaan.

Kari Heiskanen nostatti romaanin tulkinnassa tärkeäksi sen, miten sisällissodan traumaattinen kokemus tuhosi kokonaisen nuorten sukupolven. Kukaan ei ollut enää sen jälkeen entisensä. Cedistä tuli pyöveli ja fasisti, herkkä Eccu hukutti itsensä viinaan, lahjakkaan Allun tie johti sovittamattomaan ristiriitaan yhteiskunnan kanssa.

Tarvitsin teatteriesityksen oivaltaakseni näinkin keskeisen kirjailijan viestin.

Myötätunto hämäränkansaa kohtaan

Gogolin Päällystakkia olin lukenut syvällä säälin tunteella päähenkilöä kohtaan. Yhtä lailla novelli  on viiltävää ironiaa velttoa, mahtailevaa ja korruptoitunutta venäläistä virkakoneistoa kohtaan. Siltä on turha hakea oikeutta tai turvaa. Kun surkuhupaisan säälittävä, köyhä asiakirjojen kopioija Akaki Akakievitš tulee ryöstetyksi ja menettää vihdoin saamansa uuden päällystakkinsa, hänen on turha toivoa apua sen enempää hakottelevilta katupoliiseilta kuin poliisipiirin päälliköltäkään.

Pikkukihon irvailussa Gogol pääsee naurun ja ivan asein vauhtiin. Poliisipäällikkö on kohonnut hiljattain tärkeäksi henkilöksi oltuaan sitä ennen mitätön henkilö. Uutta rooliaan varten hän on harjoitellut peilin edessä korskaa käyttäytymistä, jonka on määrä säikyttää vaikutusvallattomat asioijat ulos: "Kuinka te uskallatte? Tiedättekö kenelle te puhutte?"

Hierarkkisen luokkayhteiskunnan kuvaus ja yläpäässä läpeensä mädän virkakoneiston suomiminen taitaisi sopia myös nyky-Venäjään. Rahalla on kyytipojan mahti.

Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä ovat rakentanut Päällystakkinsa Gogolin hengessä, mutta kirjoittamalla tekstin uusiksi ja sijoittamalla Päällystakin suomalaiseen pankkimaailmaan 1950-luvulta omaan aikaamme.

Esitys on kerrassaan hulvaton ja farssimaisen vauhdikas. Naurun nostattaa niin terävä teksti kuin kerrassaan hulppea näyttelijätyö, tunnollisena Akaki-nörttinä Martti Suosalo. Silti tarina on syvästi traaginen ja hiljentää lopussa yleisön ymmärtämään lähellämme liikkuvaa "hämäränkansaa", heitä joilla ei ole työtä, ei aina kotia, heitä jotka muodostavat päivittäiset leipä-, jauho- ja makaronijonot ja joista me keskiluokkaiset ja hyväosaiset emme haluaisi juurikaan tietää.

Päällystakki juoksuttaa hulvattoman parodian keinoin koko it-mullistuksen vuosikymmenten saatossa, työn kuormittumisen ja niiden vaikutuksesta tavallisen työntekijän aseman muuttumisen.  Uutterista pankkityömyyristä tulee mullistuksen kourissa tulosvastuullisia "sisäisiä yrittäjiä", joiden työnpaikan säilyminen riippuu tuloksellisuudesta ja kyvystä luoda nahkansa uudelleen rakennemuutosten riepotuksessa.

Ryhmäteatterin Akaki jää harhailemaan keskuuteemme. Gogol teki päähenkilölleen armomurhan sairastuttamalla tämän keuhkokuumeeseen.

Kerro kirjasta ja teatterista

Kirja on teatterintekijäin perusmateriaalia. Yksin Helsingistä tulee mieleen Tuntematon sotilas Suomen Kansallisteatterissa, Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta Avoimissa Ovissa ja Juha Itkosen Kohti KOMissa. Millainen kirjan taipuminen teatteriksi on "kolahtanut" Sinuun?

Julkaistu: 7.4.2009 klo 7:00

Delicious Facebook Kerro kaverille

Keskustele aiheesta »