Kansanliike tiedoin ja tarinoin

Varpaita on varottava. Jalalle putoava sivistys käy kipeästi. Viisi osaa, 12 kiloa, 3 300 sivua.

Ministeri Jaakko Numminen, opetusministeriön entinen pitkäaikainen kansliapäällikkö, tämän viikon lopussa 83 vuotta täyttävä energiapesä, on maaginen kertoja. Tuon taian piirissä olin viime viikolla, kun hän Eduskunnan suuren valiokunnan salissa esitteli suurisuuntaisen urakkansa, Suomen nuorisoseuraliikkeen historian 1–5, Yhteisön voiman.

Numminen saa historian elämään. Hän nitoo esitelmissään yhteen suuret linjat ja niitä mehustavat yksityiskohdat ja löydöksensä. Ne hän maalaa värikylläisen vedoin. Kuulija tuntee ihollaan historian kosketuksen ja sisällään kerronnan loistokkaan lumon.

Kerronnan kudelma johtaa aina myös kertojan omiin sukujuuriin, isään, äitiin, isovanhempiin, setiin, kantaisiin, Pohjanmaalle. Juurevuus ja terve ylpeys omasta paikasta kulttuuriperinnön jatkajana, osana maan sivistyshistoriaa, antavat pikantin, mutta aina tyylikkään sävyn.

Itsetuntoon kuulu terve ylpeys ja taito näyttää se taiten. Itselle on vara antaa arvoa, kun sen antaa myös toisille. Sen Jaakko Numminen osaa. On osannut aina.

Hän herättää uteliaisuuden ja tiedonnälän, joka asettuu realistisiin mittasuhteisiin vasta sitten, kun etäisyys on riittävä.

Tuskin siis luen koskaan nuorisoseuraliikkeen historiasarjaa systemaattisesti, 3 300 sivuun ja 12 kiloon tiheällä tutkijan kammalla haravoitua tietomassaa, vaikka arvaan sen johdattavan tekemään lähihistoriamme löytöjä ja avaavan uusiin pienoismaailmoita.

Jos mies tunnistetaan kengistään, hyvän tarinankertojan erottaa kirjansa johdantoluvusta.

Numminen aloittaa tavoilleen uskollisena: "Jonakin sydäntalven päivänä 1990-luvun lopulla nousin linja-autoon Kuninkaantien varrella Sipoon Viirilän pysäkillä silmälasit huurussa ja raskas salkku täynnä nuorisoseuraliikkeen papereita..."

Myönnän että harmitti löytää samat saatesanat kaikkien muidenkin osien alusta. Olisin halunnut neljä eri tarinaa ja sitten sen viidennen, kun se osa tulee painosta.

Vaikuttajien kavalkadia

Santeri Alkio oli liikkeen ideologinen isä, mutta vaikutti siellä moni muukin, muiden muassa runoilija J.H. Erkko, kirjailijat Kauppis-Heikki ja Johannes Linnankoski, vapaassa sivistystyössä hyvin tunnetut Zachris Castren, Niilo Liakka ja Arvo Inkilä,  laihialaissyntyinen Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori ja Alkion "opetuslapsi" J. A. Hollo, viipurilainen kauppaneuvos Juho Lallukka, Lallukan taiteilijakodin perustaja, suomen kielen ja kirjallisuuden professori ja kieliopimme kirjoittaja E.N. Setälä, Ilkan päätoimittajana Alkiota seurannut Artturi Leinonen ja monet muut.

Sarjan henkilöhakemisto on valtava.

Eduskunnassa sain kuulla, kuinka Alkio kävi nuoren valistuspapin Kaarlo Reetrikki Kareksen kanssa aina vuoteen 1908 hegemoniataistelua liikkeestä. Kares luovutti. Hän siirtyi grundtvigilaisen kansanopiston johtajan tehtävistä herännäisyysliikkeen kellokkaaksi. Myöhemmin hänestä tuli Lapuan kirkkoherra, joka vihki vielä vuonna 1926 Lapuan nuorisoseuratalon.

Kukkulalle ei mahdu yhtä aikaa kahta kukkoa, sillä liike joutui määrittelemään suhdettaan muiden muassa rinnalle nousevaan työväenliikkeeseen, uskontoon ja kirkkoon, raittiusliikkeeseen, tanssiin, valtiovaltaan ja politiikkaan. Sittemmin kansantanssista ja seuranäyttämötoiminnasta (harrastajateatterista) tuli paikallistoiminnan kantavia pilareita, ja sekä Alkio että Kares löysivät tiensä puoluepolitiikkaan, Alkio maalaisliittoon, Kares Lapuan liikkeeseen ja IKL:ään.

Olen varttunut Kareksen edustaman herännäisyysliikkeen kupeesta, kylläkin Ylä-Savossa Kiuruvedellä. Siksikin tuo varhaishistoria kiinnostaa.

Kuten kiinnosti toinenkin Nummisen tarina, nuorisoseurojen valtakunnallisista tietokilpailuista maakuntalehtien tuella. Niissä menestyi parhaiten kotipitäjäni Kiuruveden joukkue. Numminen otti selvää joukkueen kokoonpanosta. Mukana oli kaksi maanviljelijää ja lukiolaisnuorukainen nimeltään Raimo Väyrynen, sittemmin muiden muassa Suomen Akatemian pääjohtajana ansioitunut valtiotieteilijä.

Juuri näitä löytöjä Jaakko Nummisen tarinat vilisevät: 17-vuotias Paavo Väyrynen voittaa valtakunnallisen lausunta- ja puhemestaruuden, Paavo Lipposen isoisä Akseli Bernhard on nuorisoseura-aktiivi Viipurissa ja Turussa, liki kaikki maalaisliiton kansanedustajat ovat käyneet nuorisoseurakoulunsa, etunenässä Kyösti Kallio, Johannes Virolainen ja Ahti Pekkala.  Veikko Helteen isä Edvard oli aktiivi Vihdissä ja niin edelleen.

Numminen osoittaa, että suomalainen yhteiskunta ei olisi tänään se, mitä se on, jos 130-vuotiasta nuorisoseuraliikettä ei olisi ollut.

Suomalainen yhteiskunta ja nuorisoseuraliike ovat kasvaneet rinnan ja toisiinsa limittyen eli kuten Jaakko Numminen asian ilmaisee:

"Lähes jokainen suomalainen on joutunut tekemisiin nuorisoseuraliikkeen kanssa, jollei muuten niin käymällä seurantalossa iltamissa, juhlassa tai tansseissa."

Nuorisoseuraliikkeellä on komea historia. Nykypäivän ongelmana sille on kaupungistuneen yhteiskunnan harrastus- ja sivistystarjonnan runsaus. Siihen nähden liike onnistuu tarjoamaan ihmisenä kasvussa ja sivistysharrastuksissa oman yhteisöllisyyteen nojaavan vaihtoehtonsa.

P.S.
Väitöstutkijoilla tapaa olla takki tyhjä urakkansa jälkeen. Sipoon energiapesä on toista maata. Nyt valmistuneen suurtyön jälkeen hän puhkuu intoa ryhtyä kirjoittamaan omia kaksiosaisia muistelmiaan.

Kysyin kerran Maija-vaimolta, mistä kaikki energia on peräisin. "Jaakko on sunnuntailapsi. Hän on aina saanut tehdä niitä töitä, joista hän eniten pitää", oli vastaus.

Jaakko Numminen: Yhteisön voima. Suomen nuorisoseuraliikkeen historia 1–5. Edita 2011.

Julkaistu: 17.10.2011 klo 7:00

Delicious Facebook Kerro kaverille

Keskustele aiheesta »

Lukijoiden kommentteja