Kirjailija lukijan armoilla

Anelma Järvenpää-Summanen on tarkka ja taitava ihmismielen kuvaaja.

Taide syntyy vasta vastaanottajassa – niin sanotaan. Tarvitaan siis vastaanottajia, jotka kokevat tuotoksen taiteeksi. Mikä on yhdelle taidetta, saattaa toiselle olla tyhjänaikaista. Onko lukija oikeassa ja jos on, niin missä asiassa nimenomaan?

Meillä on yksioikoiset mielipiteet: "tykkäsin", "tosi hyvä", "huono kirjailija", "tylsä", "hirmuhyvä"... Jos kirjan lukee toisen tai jopa kolmannen kerran (useimmat eivät niin tee), oman kannan ehdottomuus ja oikeellisuus saattaa järkkyä. Mikä ensimmäisellä lukemisella jätti viileäksi, puhutteleekin uudessa kohtaamisessa.

Novellikokoelmia uusluennassa

Itselleni kävi näin lukiessani viime syksynä Pasi Lampelan Kuolemansairauksia (WSOY 2009) ja Anelma Järvenpää-Summasen novellikokoelmaa Tahtoihmisiä (Karisto 2009).

Dramaturgina tunnetun Lampelan esikoinen, Hellekausi (WSOY 2007), vaikutti minuun suorastaan dramaattisesti. Sen työelämän ilmenemismuotoja sivalteleva kriittisyys yhdistettynä Lampelaan kirjalliseen ilmaisutaitoon osuivat.

Toisen kokoelman ilmestyttyä odotukseni olivat korkealla. Pidin monesta novellista – kovastikin, mutta kokonaisuuteen petyin. Minulle kokoelma kertoi tuolloin enemmän julkaisemisen pakkotahtisuudesta kuin aidosta kertomisen tarpeesta.

Puoli vuotta myöhemmin luin kokoelman uudelleen. Jouduin tarkistamaan kantani:  Kuolemansairauksia on hieno – mutta myös Hellekautta vaikeampi. Ihmissuhteiden särmikkyydestä, oman elämänsuunnan tarkistamisesta ja elämän umpikujista tarinoissa on kysymys.

Hakiessani lukemisen jälkeen erityisiä lemppareita huomasin pitäneeni kaikista kirjan kahdeksasta novellista.

Tahdon ja tunteiden ohjauksessa

Ihmissuhteiden kompleksisuudesta Tahtoihmisissäkin on kysymys. Järvenpää-Summasen naiset ovat kirjan nimenkin mukaan tahtovia, oli kyse tiedenaisen uran luoneesta Essistä, joka ei sittenkään riitä hyvää avioliittoa odottavalle tahto-äidille (kaksi vahvatahtoista naista siis novellissa Saavutus),  muovikissaa kiihkeästi haluavasta pikku-Marjasta (Halu), kasvukipuilevasta Iidasta (Verivaahtera), 50-luvun alun tanssilavojen kaunottaresta, Kaisusta (Sormus) tai kohtalokkaan syrjähypyn tekevästä Millasta (Kosto).

Loppunovellissa Onni lukija kohtaa jo kynnyksellä odottavan kuoleman. Anna haluaa jatkaa ystävien ja läheisten seurassa viettämäänsä elokuista iltaa, morfiinin voimalla.

Hauska sattuma, että sekä Pasi Lampelan että Anelma Järvenpää-Summasen kokoelmissa on novelli Sormus. Juuri tämä Lampelan novelli on linkki Hellekausi-kokoelmaan. Lampelan tarinan nelikymppinen mies maksaa perheen hajoamisella hinnan siitä, että on uhrannut elämänsä uralleen.

Vain oman rajallisuutensa asiantuntija

Lukija tai taiteen kokija on asiantuntija omassa kokemuksessaan tai kokemattomuudessaan. Useimmiten luetussa on kerroksia ja ulottuvuuksia, joita voi hyvinkin nyanssoidusti eritellä ja purkaa. On siis lupa olettaa, että kaikki kerrostumat eivät yhdellä lukukerralla tule havaituiksi.

Kun luin Anelma Järvenpää-Summasen kokoelmaa uudelleen, odotin kiinnostuksella, miten kävisi päästessäni siihen keskipaikkeilla olevaan tarinaan, jota olin aloittanut syksyllä kaksi kertaa pääsemättä alkua pidemmälle ja johon kirjan ensimmäinen lukeminen keskeytyi. Uudella lukemisella en tunnistanut, mistä kertomuksesta oli edes kyse – ja viihdyin erinomaisesti kokoelman parissa.

Jouduin siis ihmettelemään omaa päätäni.

Lukukokemus on aina henkilökohtainen, ei kirjan poikki ja pinoon paneva objektiivinen totuus. Siihen vaikuttaa moni asia: maku ja mieltymykset, tottumus lukemiseen, asioiden ja ilmiöiden tuttuus/outous ja taustaan liittyvät seikat, mielentila, elämäntilanne, elämänkokemus, herkkyysaste, huumorintaju, väsymysaste, asenne, kyky lukea rivien välistä – nämä ainakin.

Listan pidetessä tulee jo sääli kirjailijaa! Ja silti: henkilökohtaiseen kokemukseen kaikilla meillä on tasaveroinen ja yhtäläinen oikeus.

Julkaistu: 14.5.2010 klo 9:00

Delicious Facebook

Keskustele aiheesta »