Kirjan arvo

Kuulun suurten ikäluokkien viimeiseen vihantaan. Sille sukupolvelle kirja oli arvonsa ansainnut ylellisyys. Kansakoulun parin hyllyn mittaista minikirjastoa ja kunnan kirjastoa oppi hyödyntämään lukemisen nälässä pienestä pitäen.

Pari kertaa kummitädiltä tuli lahjaksi Tammen kultainen kirja ja vanhemmilta myöhemmin nuorisokirja (muistattehan Otavan iki-ihanan Nuorten suosikkisarjan?). Kaikki ne harvat henkilökohtaiset kirjat olivat ikimuistoisia kertomuksia ja satuja, joita luen välistä vieläkin.

Perheen niukat rahat tarvittiin hyödyllisempään, useimmiten vaatehankintaan. Henkilökohtaisia kirjoja ei ehtinyt kertyä kovinkaan monta. Silti tai ehkä juuri siksi lukemisen himo ja kirja-anemia kehittyivät varhain. Tarinat ja niiden lumo kannattelivat ja kannattelevat yhä.

Läksykirjojen pariin lapsia patistellut isä ei tajunnut olevansa esikuva. Hän oli kirjaston kanta-asiakas, jolle kirjastonhoitaja jemmasi makupaloja.

Lahjakirjoista erityisen arvokas oli se, jonka isä sai sedältäni, omalta veljeltään sedän perheen joka jouluisella vierailulla. Se oli aina poliittista historiaa, Arvo Poika Tuomisen paljastuksia kommunistisesta työläisten paratiisista, Oskari Tokoin muistelmia ja sen semmoisia. Niitä saattoi lukea keskenkasvuinenkin kuin jännäriä.

***

Nyt oma aikuisuuden koti pullottaa kirjoja. Niistä on tullut tilaongelma. Niitä on kaikkialla.

Kotien varaventtiilit, antikvariaatit tuskailevat, minne lykkiä kirjavuoria, joita kuolinpesät niille tyrkyttävät; kirjoja joiden tarinat elävät yhä ja joiden sisällöt ovat säilyttäneet ainakin osan arvostaan, mutta joille ei ole tilaa ja joita ani harva kysyy tai kaipaa.

Se, mitä ei kukaan tarvitse, on roinaa. Kirjasta on tullut roinaa. Eikä roinalla ole arvoa.

***

Lahja on antajansa näköinen. Minun lahjani ovat kirjoja. Mielikuvituksen puutetta? Ehkä. Mutta kirja on antajalleen sittenkin aika turvallinen valinta, ainakin turvallisempi kuin vaatelahjat tai musiikkitallenteet.

No, myönnettäköön: ovat tulleet erilaiset hyvinvointihemmottelut vyöhyketerapioineen, hierontoineen, jalkahoitoineen ja yrttikylpyineen sekä aineettomat lahjat osana kehitysyhteistyötä.

***

Matkasimme jälleen jouluksi yli 500 kilometriä pohjoiseen, kasseissa lahjapapereihin käärityt lahjakirjat. Joulun jälkeen samat kirjat matkasivat takaisin, tällä kertaa ryhmittyneenä samoihin kasseihin, paikkansa vaihtuneina. Välissä oli tärkeä rituaali: kääröjen juhlava avaaminen hyväntahdon pumpulipilvessä.

Tällaisen talvisen reissut tekivät itse saamani Paul Austerin Sunset Park ja Timo Vihavaisen Itäraja häviää, Venäjän ja Suomen kaksi vuosisataa, aviomiehen saamat David Grossmanin Sinne missä maa päättyy (Nobel-veikkauksen kohde) ja Hilary Mantelin Susipalatsi (Booker-voittaja) sekä nuorimmaisen saamat pokkarit ja Annie Proulxin uutuus Näin on hyvä, Kertomuksia Wyomingista.

Lahjakirjat tapaavat olla kovakantisia ja kalliita. Jos malttaisi odottaa vuoden, edes puoli vuotta, samat saisi kohtuuhintaisina pokkareina.

Kustantajalle joulu on maaginen ja kohtalokas raja: sen jälkeen kirjan arvo romahtaa. Silti sisältö, ainoa oikeasti arvokas, on yhä sama.

Kirjan arvo on kummallinen asia. Toisten kirjojen arvo on suurimmillaan juuri saataessa tai luettaessa, mutta luettuna kirja on muuttunut tarpeettomaksi. Toisten arvo säilyy ja syvenee niin kuin vuosikertaviinissä. Tarina jää elämään lukijan tajuntaan.

Sitten on niitä, joiden arvon tajuaa vastaa toisella tai kolmannella lukemisella. Sitten kun olen ulkona aktiivista työelämästä, luen enenevässä määrin juuri näitä kirjoja — houkutelevien uutuuksien rinnalla tietysti.

Kirjan kanssa olemme kahden. Kirja kuuluu yksityisyyteemme ja yksinäisyyteemme. Silti kirjalla on myös sosiaalinen ulottuvuus, sosiaalinen arvo. Se on kahvipöytäkeskustelujen ja kultturellien small talkien kohde. Ei ole kivaa olla keskusteluista pihalla kuin lumiukko.

Kirjat ovat ystäviäni. Aion viettää alkaneenakin vuonna paljon aikaa ystävieni kanssa.

Ystävät ovat arvokkaita. M.O.T.