Kotiinpaluut

Joni Skiftesvikiltä ehti jo odottaa uutta. Mainio tarinankertoja piti välivuoden.

Matkat ovat loistavia, jos saa riittävästi tilaisuuksia olla vain ja lukea: matkaa taitettaessa tai päivän kulttuuriannista kylläisenä hotellihuoneessa, mieluiten samalla hyvää viiniä siemaillen. Lokakuinen Amsterdamin maratonmatkani onnistui paitsi itse juoksun, myös oheistekemisten osalta. Matkalukemisiini kuuluivat Joni Skiftesvikin Perämies Jokelan kotiinpaluu (WSOY 2011) ja Antti Tuurin Ikitie (Otava 2011).

Ja onnistuneeltakin matkalta on aina kiva palata kotiin. Myös molempien matkakirjojeni aiheena oli kotiinpaluu, Ikitien osalta väljästi tulkiten tosin.

Vuonna 1938 Neuvostoliiton ja Suomen rajan ylittää salaa kauhavalainen Jukka Ketola. Vihtori Kosolan miesten muiluttamalta rauhanmieheltä on vienyt kahdeksan vuotta päästä takaisin Suomeen ja Pohjanmaalle.

Kymmenen vuotta myöhemmin rahaton ja passiton merimies Eero Jokela yrittää palata koti-Suomeen ja Pohjanmaalle seilailtuaan vuosia eri maiden rahtilaivoissa. Lähdön ja paluun välissä on ollut kokonainen maailmansota.

Joni Skiftesvikin ja Antti Tuurin kirjat olivat herkullinen lukukokemus perätysten. Kirjailijoissa on paljon samantyyppistä, joskin molemmat ovat kertojina näköisensä.

Molemmat perustavat siis hyvään, lähihistoriastamme löytämäänsä tarinaan. Skiftesvikin Jokela oli todellinen, Tuurin Ketolasta en tiedä.

Skiftesvik — yksi lempparikirjailijoistani — napsii tarinansa Oulun seudulta ja pohjoisempaa, aina Petsamosta saakka. Ihminen ja meri kuuluvat yhteen, ja merenkulun aiheissa kirjailija on vahvoilla. Meren armoille joutumista on kuvannut aiemmin myös Tuuri, jonka kotikenttänä on Etelä-Pohjanmaa ja sen dramaattiset vaiheet.

Molempien maailma on hyvin miehinen; naiset ovat sivuosissa tai vai häivähtävät.

Yhdistävä ominaisuus on samantapainen taito hyödyntää suomen kielen vivahteikkuutta ja ilmaisuvoimaa. Kerronta on maskuliinista, rehvakasta, kadehdittavan nokkelaa, sutkauttelevaa ja oivaltavaa, loimena nauru. Molemmilta rento ja nauruhermoja kutittava kieli pulppuaa pidäkkeettömästi.

Skiftesvik luo harkiten kirjansa rakenteen ja sekoittaa juonipakkaa, Tuuri kuvaa kronologisesti. Molempien kerronta on minä-muodossa.

Sonjan joutsenmatka

Perämies Jokelan kotiinpaluu kertoo surkuhupaisessa kunnossa olevan Sonja-purjelaivan hengenvaarallisesta yrityksestä päästä Kööpenhaminasta Perämerelle. Kiulu on nähnyt parhaat päivänsä jo kauan sitten eikä miehistön ammattitaidossa ole hurraamista.  Laivan moottori on museokummajainen.

Muudan Hestholmista on tullut Nyhavnissa humalaisten merimiesten korttipelissä lahopurjeisen Sonjan yllätysomistaja. Humalan haihduttua hän nimittää itsenä merikapteeniksi ja ylentää "varustajaksi". Ainoat, millä hän vuotavan Sonjan kuitenkin varustaa, on kapteenin hytin kelpo viinavarasto, ylimääräisen välikannen alle kätkettävät raskaat laatikot, jotka osoittautuvat allergisiksi tulliviranomaiseille, sekä kallis uusi kompassi, jonka Sonja lopulta menettää ruumiinryöstössään.

Eero Jokela pääsee näkemään vanhan äitinsä ja sotakorvausten alla köyhyydessä kitkuttavan kotimaansa. Skiftesvik reunustaa tarinansa faktoilla: mitä Sonjalle ja sen miehistölle myöhemmässä elämässä kävi. Karille jysähtäneen Sonjan kohtalona on hajota maallisilta jäännöksiltään parrun kappaleiksi ja muuttua sielunsa osalta pohjoispohjalaiseksi perimätiedoksi.

Totta fiktion varjolla

Antti Tuurin Ikitie on parasta Tuuria muutamaan vuoteen. Kirja muodostaa trilogian kolmannen osan Jukka Ketolan vaiherikkaan elämän seurannassa. Ensimmäinen, Taivaanraapijat, kuvaa Amerikan siirtotyöläisten elämää 1900-luvun alussa New Yorkin pilvenpiirtäjien rakennustyömailla. Kylmien kyytimies vie Ketolan Tampereen taisteluihin vuonna 1918 ja nyt Ikitie Lapuan liikkeeseen, muilutuksiin ja Stalinin 1930-luvun vainoaallon riepottelemaan Neuvosto-Karjalaan.

Tuurin teokset toimivat itsenäisesti ja ovat kaikki erinomaisia.

Luin suurella kiinnostuksella muilutusverkoston ja -reitin kuvausta rajavartiomiesten sekaantumista myöten — ilmeisen tosipohjaista tietoa, kun oman kotikuntanikin mies sieltä löytyi. Tuhotuista Amerikan suomalaisista kommunisteista, jotka olivat tulleet Karjalaan rakentamaan sosialistista unelmavaltiota, romaani nostaa esiin uutta ja vaiettua. Hulluuden huipentumana menestynyt siirtolaisten mallikolhoosi tuhotaan, ihmiset teloitetaan, rakennukset poltetaan ja karja ammutaan. Venäläisten sijasta menestyksen ovat saaneet aikaan väärät ihmiset.

Olen saanut tiedon, että näin myös tapahtui, vaikka Tuurin kuvaama mallikolhoosi Hopea itsessään on fiktiota.

Tuurin aiheet ovat siis yhteiskunnallisempia kuin Skiftesvikin, jonka pienten ihmisten arkeen ja kohtaloihin maailman tapahtumat heijastuvat epäsuoremmin, mutta heijastuvat kuitenkin. Kyse on enemminkin zoomauksen aste-erosta.

Esikoiskirjailijan Kotiinpaluu

Helsingin kirjamessuilta bongaamaani syksyn esikoiskirjailija Janica Branderin (28) novellikokoelmaan Lihakuu (Otava 2011) sisältyy rankka ja koskettava kertomus Kotiinpaluu. Isättömän nuoren miehen Sikke-äidiltään saama kasvatus ei ole riittänyt elämää kannatteleviksi eväiksi. Jukka on ollut juuri hoidettavana mielisairaalassa, hän on tyytyväinen työhönsä äidin kierrätysliikkeessä, ja nyt hän saa kuulla vahingossa ihailemansa nuoren naisen luonnehtivan häntä hiljaiseksi, kiltiksi reppanaksi.

Seurauksena on panikointi.

Mutta lumisella bussipysäkillä Jukka tajuaa, ettei hän kuulu enää sairaalan suojiin. Hän lähtee lampsimaan rauhallisesti kotiin niitä jälkiä seuraten, jotka äsken rynnätessään lumeen jätti. Hän on oivaltanut jotain oleellista: oman ihmisarvonsa. Sairaalassa ei tarvinnut ajatella. Kääntymällä kotiin hän ottaa vastuun itsestään ja elämästään.

Julkaistu: 31.10.2011 klo 7:00

Delicious Facebook Kerro kaverille

Keskustele aiheesta »