Kulttuurivallankumouksen jälkikumua
Gao Xingjiang (s. 1940) joutui itse kulttuurivallankumouksen aikaan uudelleenkoulutettavaksi ja tuhoamaan käsikirjoituksensa.
Luin Kiinan matkani (1996) jälkeen useita kiinalaisia romaaneja. Söpö tulkki ja lyhytaikainen sähköpostikaverini hämmentyi mainitsemistani kirjailijoista - he kun kuuluvat Kiinan virkavallan mielivallan ja korruption kuvaajina kiellettyihin kirjailijoihin. Hän lupasi suositella minulle oikeita. Nyt kai luin jälleen "väärää" kirjallisuutta, Nobelilla palkitun, Pariisissa asuvan ja Kiinassa kielletyn Gao Xingjianin novellikokoelman Vaarin onkivapa (Otava 2009).
Vaarin onkivapa sisältää 17 novellia, liki 30 vuoden takaa. Nimikkonovelli on niistä viimeisenä. Yhtä lukuun ottamatta ne ovat ennen julkaisemattomia ja kirjoitettu Pekingissä vuosina 1980–1983. Gao on joutunut kirjoittamaan ne pöytälaatikkoon.
Useimmat novellit kuvaavat koulutettujen ihmisten kokemuksia ja kohtaloita. Ne katsovat kertomahetkestä taakse päin, menneisyyteen. Riveillä ja rivien väleissä kumisevat kulttuurivallankumouksen terrorin vuodet.
Tunnot ja kokemukset tärkeintä
Gao julistautuu loppusanoissaan ennen muuta novellikerronnan uudistajaksi, eivätkä "politiikkaan, tieteeseen, yhteiskuntaan, filosofiaan, historiaan tai kulttuuriin liittyvät ongelmalliset kysymykset ole kirjailijoiden ratkaistavissa". "Kirjailijan on olennaisempaa keskittyä ihmisenä elämisen tuntoihin ja kokemuksiin", hän sanoo.
No joo. Juuri niitä - ihmisenä elämisen tuntoja ja kokemuksia - Gao tavoittaa novelleissaan mitä koskettavimmin. Villakoiran ydin onkin siinä, mistä ne kumpuavat. Niiden juuret ovat syvällä kulttuurivallankumouksen ja senaikaisen mielivallan ajassa ja tapahtumien seurausvaikutuksissa.
Novellissa Ystävä kaksi miestä kohtaa 13 vuoden jälkeen. Kuulumisten edetessä toinen kertoo kuolemansa kohtaamisesta valeteloituksessa ja raaasta kidutuksesta, kun hänet "ripustettiin roikkumaan kuin sian ruho". Entinen kidutettu ja valeteloitettu päästää naurun hohotuksen. Juuri se tekee kerrotusta niin hyytävän!
Novellissa Tiellä tärkeä heppu pääkaupungista, ties minkä viraston osastopäällikkö, pakottaa maaston tuntevan, kokeneen autonkuljettajan pitkälle ajomatkalle vuorten yli Tiibetin autiolle serpentiinitielle, talvella ja yön selkään. Valta ja määräysvalta ottavat absurdilla tavalla mittaa ammattitaidosta ja kokemuksesta. Toinen heistä jää henkiin kertomaan siitä, mitä tapahtui. Hän on autonkuljettaja.
Ihmissuhteiden murhenäytelmiä
Ihminen on ihmiselle susi, käy ilmi ainakin novellissa Suutari ja hänen tyttärensä. Novelli kuvaa nuoren Jingzin orjan kohtaloa raakalaismaisen isänsä käsissä. Tyttö päätyy itsemurhaan. Ainokaisen lapsensa menetys murskaa isän.
Vastaavanlainen menettämisen liian myöhäinen tajuaminen toistuu novellissa Äiti. Poika on menestyksen huumassaan hylännyt äitinsä, joka on aina pyyteettömästi uhrautunut hänen hyväkseen ja toivoo vain lastaan kuolinvuoteelleen. Epäitsekkyys ja itsekkyys luovat vastavoiman. Gaon viesti on selvä: epäoikeudenmukaisuuden ja vääryyden juuria ei tarvitse etsiä aina virkavallasta ja puoluehemmoista. Ne väijyvät hyvin lähellä, omassa perhepiirissä, meissä itsessämme.
Kulttuurivallankumous tuhosi miljoonia ihmissuhteita, ennen muuta sivistyneistössä. Huadou kuvaa opiskeluaikaisten rakastavaisten kohtaamista 50 vuoden iässä. Heidän elämänsä oli ylempien käsissä.
Novellissa Onnettomuus Gao kuvaa sekunti sekunnilta vääjäämättömästi lähestyvän liikenneonnettomuuden, jonka lukija haluaisi pysäyttää. Osapuolina on täpötäysi bussi sekä katua polkupyörällä ylittämään lähtenyt mies, kyydissään leikki-ikäinen lapsi.
Kuoleman kosketus tuntuu myös novellissa Kramppi, missä kokenut uimari saa vatsakrampin kaukana järven selällä. Mies selviää rautaisella itsehallinnalla.
Taolaisuus ja elämän tasapaino
Kokoelman yksi hienoimmista novelleista on Joen tuolla puolen. Siinä tarinan kertoja pysähtyy ohikulkumatkallaan kylään, missä hän työskenteli vuosia sitten ja missä hän tutustui sihteeri Fangiin, puolueen virkailijaan ja hallintomieheen. Tarina kertoo Fangin elämänkäänteen. Tämä taolainen rauhanmies on onnistunut irrottautumaan puolueen uraputkesta ja asettumaan erakoksi vuorille virran toisella puolen. Vankka oma vakaumus ja eettinen tinkimättömyys ovat tuonut hänelle kyläläisten kunnioituksen ja oman mielenrauhan, elämän tasapainon.
Vaarin onkivapa -kokoelma on täynnä toinen toisiaan upeampia ja koskettavampia kertomuksia. Jossakin niistä Gao nauraa ilkikurisesti. Novellissa Pakko elää kaaderit pitävät hengissä kuolevaa Song-vanhusta, koska luulevat tätä tärkeäksi hepuksi. Erehdys ei tarinan aikana paljastu, ja vanhus lopulta kuolee. Asiantunteva lääkäriapu olisi ollut lähellä, mutta kapitalistisen tien kulkijana kadunlakaisijaksi nöyryytettyä sisätautispesialistia ei yksikään pikkupomo rohjennut kutsua luudan varresta hätiin.
Kun Gao Xingjian sai kirjallisuuden Nobelinsa, hänen teostensa suomennokset jäivät minulta lukematta. Hän on palkintonsa ansainnut. Taidanpa lukea lisää.
Julkaistu: 1.9.2009 klo 7:00
Anneli Kajanto on tiedelehden juokseva julkaisupäällikkö. Helsinkiläinen yhteiskuntatieteiden maisteri tuntee työnsä, ja vain työnsä, puolesta aikuiskasvatusta.
Vapaa sivistystyö merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä, identiteetin vahvistumista ja vireyttä elämässä. Hän toteuttaa sitä harrastamalla intohimoisesti kestävyysjuoksua, kirjallisuutta, elokuvaa, oopperaa, klassista musiikkia, marjastusta ja sienestystä.
anneli.kajanto[ät]kvs.fi