Kun kirja jäi kesken
Yksi hitaimmin oppimiani läksyjä on se, ettei aina ole pakko lukea kirjaa loppuun. Siksi useimmiten kirja on jäänyt kesken vain senhetkisen ajanpuutteen vuoksi ja aikomuksena on palata kirjaan enemmin tai myöhemmin. Mutta entäs jos kallistaisi korvaansa lahjomattomalle valtiaalle, Makuasialle.
Kuulun juoksijoiden kirjapiiriin. Flunssa-aallon innoittamana maaliskuun lukemiseksi valittiin kirja 30 vuoden takaa, Veikko Huovisen Lentsu. Olin lukenut sen, kuten useimmat muutkin Huovisen kirjat, niiden ilmestyttyä. Mielikuva oli flunssaviruksen vaelluksesta uhrista toiseen kainuulaisella venkoilulla maustettuna.
Uuslukemisesta tuli kuitenkin pakkopullaa ja 40 sivua ennen loppua myönsin itsellesi, ettei minun tarvitse. Myöntäminen oli vaikeaa siksikin, että Huovisen toinen kirja, Puukansan tarina, kuuluu "kulttikirjoihini".
Lentsun kautta sain toki palautetuksi mieliin maalaispaikkakunnan karua arkea; pienviljelijän, yhden hengen yksityisyrittäjän ja monen muun sinnittelijän elämän rankkoja reunaehtoja. Mutta väsyin kirjailijan ääneksi epäilemääni yhteiskunnalliseen jurputukseen.
Kysyin mielipidettä kuhmolaissyntyiseltä Liisalta. Hän muisti 70-luvun lopulta isänsä naurunröhähtelyt kirjan äärellä. Vastarantaan haraaminen ja kaikesta jurputtaminen kuuluu kainuulaiseen mentaliteettiin, hän kuittasi. Tiedä häntä. Lentsun kourissa käpristelevien mielestä poliitikot ovat kelvottomia kaikki tyyni, virkamiehet kunnasta valtioon laiskoja tyhjäntoimittajia ja erilaiset kansaa piinaavat säädökset, veroista puhumattakaan, on pykätty ihmisten arkea ymmärtämättä. Nuoriso on pilattu nirppanokiksi ja kaikki menee muutenkin päin honkia.
Kirja jäi kesken, koska se alkoi maistua viimevuotiselta mämmiltä. Sympaattisinta siinä oli kirjailijan asettuminen aidosti pienen ihmisen ääneksi. (Lentsun puolustukseksi tulee todeta, että koomisuus on juuri tuossa erottelemattomassa vastarinnassa, eivätkä helsinkiläiset lukupiiriläiset olleet lainkaan yhtä nirsoja kuin minä.)
Entä kun ei jätäkään kesken...
Matkasin takavuosina Vietnamissa ja matkalukemisenani oli Graham Greenen Vietnam-aiheinen Hiljainen amerikkalainen. Se kuuluu Puukansan tarinan ohessa niin ikään sarjaan "elämää suuremmat kirjat". Upea! Vietnam-vaihteeni kun jäi päälle ja päätin lukea viihdekirjailijaksi tietämäni Danielle Steelin Vietnamin sotaan sijoittaman kirjan.
Siitä tuli kärsimyksen ja häpeän täyteinen lukukokemus. Ei viihdekirjassa lajityyppinä vielä mitään, mutta kirja oli surkea. Minun oli vaikeaa uskoa tekstitehtailun sekä peittelemätöntä laskelmoivuutta että taitamattomuutta todeksi. Onhan tämän muututtava paremmaksi! Mutta ei se muuttunut - samaa soopaa koko keitos.
Lopuksi päätin sinnitellä kirjan loppuun vain voidakseni sanoa lukeneeni yhden oikean roskakirjan kannesta kanteen. Kokemus sekin!
Kun toinen kirja onkin pettymys
Normaalein tie pettymykseen on liian korkealle asettunut ennakko-odotus samalta kirjailijalta aiemmin lukeman perusteella.
Yksi elämäni koskettavimpia lukuelämyksiä oli aikoinaan Peter Høegin omasta kasvukipuilustaan aiheensa ottanut Rajatapaukset. Siksi odotukseni Høegin muita romaaneja kohtaan pysyivät kauan korkealla, vaikka seuraavat kirjat eivät enää samalla tavalla vakuuttaneet. Viimeisen suomennettu, Hiljainen tyttö, hiipui sivulle 173. Kirja on vain kummallinen, enkä rationaalisena ihmisenä saanut siihen otetta.
Kun Per Olof Enquistin menestysromaani Henkilääkäri oli kietonut minut Enquist-fanilaiseksi, pettymys herrnhutilaisaiheeseen Matkamieheen oli suuri. Kirja ikävystytti ja kirjanmerkki jäi sivulle 119.
...tai kun eläytyy liiaksi
Mutta keskeyttämisen syynä voi olla myös liian voimakas tunnetila. Pöytäni kulmalla on ollut vuosia Ivan Gontsarovin Oblomov. Kirjanmerkki on sivulla 129. Oblomovin velttous sai vereni kuohumaan. Halusin ravistella miestä: "Ryhdistäydy herrajumala!" Sama Oblomovin aikaansaamattomuus kirvoitti serkussani Ilonassa riemastuneita nauruja, kun taas ystävässäni Dmitrissä Oblomov herätti säälin ja myötätunnon. Kolme erilaista lukukokemusta!
Oma lukunsa ovat ne kirjat, joiden välissä oleva kirjanmerkki kertoo, mistä kohdasta jatkan sitten, kun sopivaa aikaa taas löytyy. Niitä kirjoja on monia. Mutta se on eri jutun väärti.
Milloin Sinä jätät kirjan kesken ja millaisista kirjoista on ollut kyse? Kerro! Olisi mielenkiintoista kuulla.
Julkaistu: 31.3.2009 klo 9:21
Lukijoiden kommentteja
Luen parhaillaan Jonathan Littelin n. 800-sivuista opusta Hyväntahtoiset, ja mietin, jätänkö kesken. SS-upseerin inhorealistiset muistelot juutalaisten joukkotuhon yksityiskohdista ovat jo pariin otteeseen aiheuttaneet fyysisen pahoinvoinnin tunteen.
Kirja ja sen aihe on tärkeä, mutta raportinomainen selostus tapahtumista ei ime mukaansa. Reilun sadan sivun jälkeen pohdin vieläkin, onko tämä kirja pakko lukea loppuun..
Anneli Kajanto on tiedelehden juokseva julkaisupäällikkö. Helsinkiläinen yhteiskuntatieteiden maisteri tuntee työnsä, ja vain työnsä, puolesta aikuiskasvatusta.
Vapaa sivistystyö merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä, identiteetin vahvistumista ja vireyttä elämässä. Hän toteuttaa sitä harrastamalla intohimoisesti kestävyysjuoksua, kirjallisuutta, elokuvaa, oopperaa, klassista musiikkia, marjastusta ja sienestystä.
anneli.kajanto[ät]kvs.fi