Tilaa RSS-syöte: Tilaa feed-syöte tästä

Kunnioita isääsi ja äitiäsi

Kymmenestä käskystä neljättä, "Kunnioita isääsi ja äitiäsi", on tulkittu läpi kristillisen historian vikaan, väittää kirjailija ja pappi Jaakko Heinimäki. Hän oli keskustelijana Seppo Puttosen kirjakerhossa radiossa viikonloppuna. Aiheena oli Kari Hotakaisen Jumalan sana.

Mooses välitti Jumalan käskyt Siinain vuorella nimenomaan aikuisille, ja ne oli myös heille tarkoitettu — myös se neljäs. Käsky kumpusi beduiiniheimon kulttuurista ja oli muistutus tarpeesta kunnioittaa omia vanhenevia vanhempia.  Vanhemmille tulee antaa kunnioitus ja arvo, vaikka he eivät voi enää tehdä tuottavaa työtä.

Käsky oli vanhustenhuoltokäsky. Vuosituhannet sitä on tulkittu merkityksessä lapset totteleviksi ja nöyriksi — ellei peräti kyykkyyn.

"Kuule isääsi, jolta olet saanut elämän, älä halveksi äitiäsi, kun hän on vanha", sanoo sananlasku.

Martti Lutherko se vänkäsi Katekismuksessaan selityksen esimiesten ynnä muiden ylempien kunnioitukseksi?

Sodan tatuoimat isät

Olen lueskellut elokuussa päättyneen Isä-kirjoituskilpailun töitä. Otantani on vielä pieni: runsas kuudesosa yhteensä 623 kilpailuun lähetetystä tarinasta. Mutta jo sen perusteella voi nähdä yhtä ja toista.

Kilpailuun osallistujat ovat valikoitunutta väkeä. He — useimmat siis — ovat harjaantuneet ilmaisemaan itseään kirjoittamalla ja hyvin monet viilaavat ilmaisutaitoaan harrastajakirjoittajina.  Kerronta on hallinnassa ja kieli tasokasta.

Tarinat siis kutsuvat lukijaansa ja niiden parissa on helppo viihtyä. Niistä välittyy tunteita ja kertojalle arvokkaita isä-muistoja.  Kertoja on niissä itsensä kanssa paljaana.

Jos kertomuksista kerää avainsanoja, ensimmäisinä listalla ovat sota, alkoholi, kova työmies tai itseänsä säästämätön maamies. Huithapeli-hunsvotit ja levottomat seikkailijat ovat marginaalissa. Suomalainen mies ei armahda itseään työssä ja kipuilunsa hän on huuhtonut viinalla.

Kurkusta on valunut armahtajaa, lohdun ja unohduksen tuojaa tavattomat määrät.

Sodan kokeneella miesten sukupolvella sota on tatuoitunut sisimpään ja se on muokannut heitä myös kasvattajina ja aviomiehenä. Sodasta ei ole palattu samana kuin lähdettäessä.  Nykykatsannon mukaan lapsiahan he melkein olivat lähtiessään!

Isyystutkija Jouko Huttunen puhuu heistä ja heitä seuranneesta isäsukupolvesta "leivänansaitsijaisinä".  Se oli tuon sukupolven eetos.

Tuohon, sodan tatuoimaan isään, kertojat eivät ulotu.  Kertoja on lähellä elänyt ulkopuolinen, leikkiensä lomasta satunnainen ja niitä näitä ymmärtävä havainnoija.

Jäljelle jäi tärkein

Vaikka kertojat, nyt jo keski-iässä ja sen ohittaneita, ovat kokeneet rähinöitä, perheväkivaltaa, ankaraa kuria ja pakottamista, nuo kokemukset tuntuvat sammaltuneen jonnekin unohduksen suohon.  Lapsi on nähnyt myös isässään yrittämisen ja osaamattomuuden, hellyyden ja välittämisen. Siksi hänen muistoissaan ovat jäljellä ymmärrys, kaipaus, rakkaus, myötätunto ja monesti myös kunnioitus — ja anteeksianto.

"Kunnioita isääsi ja äitiäsi, jotta menestyisit ja kauan eläisit maan päällä."  Siis: vanhuus se tulee sinullekin.

Tarinoissa on myös läsnä hyväntahtoinen osallistuva isä, lapsensa marjaan ja sieneen viejä, lelujen veistäjä, kasvua tukeva läsnäolija.

Rumana tahrana lähihistoriastamme ovat ne kaltoin kohtelut, joiden kohteeksi joutuivat suomalaisen äidin ja saksalaisen upseerin/ sotilaan sodanaikaisen rakkauden hedelmät.  Äidin "häpeä" kostettiin viattomalle lapselle. Niitä isätarinoita on vastaani tullut jo kaksi.

Odotan nykyisien isyyskokemuksia, kertomuksia siitä, millaista on itse tulla isäksi. Vielä sellaisia ei ole eteeni osunut. Odotan myös niitä tarinoita, joita tiedän tulleen vankiloista. Vankilapsykologi Pertti Hakkarainen mukaan tavalla tai toisella poissaoleva isä on "se tavallinen tarina" vangin taustalla (Helsingin Sanomat 7. tammikuuta 2011).

Huumori on tarinoissa harvinaista herkkua. Mutta on sitä kuitenkin. Näin yksi kirjoittaja kuvaa isäänsä:

"Minun isäni on supermies. Huomasin sen jo varsin pienenä, koska isäni oli paljon parempi kuin muiden.
--
Kerroinko jo, että isäni on juossut, soutanut ja hiihtänyt kilpaa? Hänellä on askarteluhuoneessa hyllyn päällä iso laatikollinen mitaleja, joita aina lapsen halusin ihailla. Monta kultaa, monta hopea. pahuksen monta pronssia. Luulin pienenä, että pronssi on kaikista paras, kun isälläni kerta on niitä eniten."

Julkaistu: 30.8.2011 klo 11:49

DeliciousDelicious Facebook Kerro kaverille kirjekuoriKerro kaverille

Keskustele aiheesta »

Anneli Kajanto

Anneli Kajanto on tiedelehden juokseva julkaisupäällikkö. Helsinkiläinen yhteiskuntatieteiden maisteri tuntee työnsä, ja vain työnsä, puolesta aikuiskasvatusta.

Vapaa sivistystyö merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä, identiteetin vahvistumista ja vireyttä elämässä. Hän toteuttaa sitä harrastamalla intohimoisesti kestävyysjuoksua, kirjallisuutta, elokuvaa, oopperaa, klassista musiikkia, marjastusta ja sienestystä.

anneli.kajanto[ät]kvs.fi