Lukuvihje: Haudankaivajan tytär
Natsi-Saksasta paenneet Jacob ja Anna Schwartz rakentavat ympärilleen kotitekoisen geton, henkisen ja aineelllisen.
Nöyryyttävä, häpäisevä tai ihmisarvon riistävä kokemus jättää ihmiseen syvän särön. Kaikki eivät kokemastaan selviä. Kollegani kertoi tarinaa sukulaisestaan, jonka identiteetin mursi sisällissodan jälkeinen vankileirikokemus. Identiteetin, minuuden, keskeisiä määrittäjiä ovat nimi ja ihmisarvo.
Yksi aikamme suurimpia tarinankertojia, Joyce Carol Oates, kertoo romaanissaan Haudankaivajan tytär (Otava 2009) Rebeccan tarinan hänen itsensä kokemana.
Rebecca syntyi saastaisessa pakolaislaivan hytissä New Yorkin edustalla vuonna 1936 vanhempinaan natsi-Saksasta paenneet Jacob ja Anna Schwartz. Saksan juutalaisia? Mitä todennäköisimmin, vaikka kurjuuteen loppuelämäkseen suistunut, ennen vauras ja keskiluokkainen perhe, kiistää juutalaisuutensa jyrkästi.
Kristittyjen hautausmaan haudankaivajana virkailijoiden edessä mateleva, mutta perheelleen tyrannimainen Jakob on kuolemaansa saakka vieraalla maalla, "niiden" saartamana. Koti hautausmaan muurien sisäpuolella on rotanloukko, ikioma getto ja henkisesti keskitysleiri. Muurien ulkopuolista maailmaa he eivät tunne. Jacob on tämän kotikutoisen keskitysleirin johtaja, vaikka itsekin ryysyläinen.
Aineellisen kurjistumisen lisäksi Schwartzit romahtavat henkisesti. Mitä tapahtuukaan tänä päivänä niissä luvuttomissa pakolaisissa ja maahanmuuttajissa, joiden sosiaalinen asema romahtaa? Kielitaidottomista arkkitehdeistä tulee siivoojia tai pakolaiskeskuksen joutilaisuuteen tuomittuja elämän väliinputoajia.
Tai mitä oli jäljellä sisällissotien vankileireiltä hengissä selvinneiden identiteetistä? Haudankaivajan tytär panee pohtimaan.
Vai riittäisikö sittenkin hyvin kerrottu tarina? Siitähän tässä on kysymys.
Vieraan naisen nimen suojissa
Rebecca – toisin kuin vanhempansa – on syntynyt ei-kenenkään maalla. Aikuisuudessa tämän minuudessaan riistetyn naisen avu on silmiinpistävä kauneus. Sen huomaa myös salamyhkäistä rahantekijän elämää viettävä, maskuliininen Niles Tignor. Laatuhotellien "mustalaiselämäänsä" Niles tempaa myös hotellisiivoojana itseään elättäneen Rebeccan. Siveä Rebecca ei suostu rakastajattareksi. Niles järjestää häät – oudontuntuiset kylläkin.
Kun Rebeccan tarina alkaa, hän sinnittelee kurjaa tehdastyöläisen elämää rouva Tignorina ja yksinhuoltajana. Mies on liikekannalla ja tulee jos tulee ilmoittamatta. Rebecca jaksaa odottamisen voimalla. Onhan hän miehensä suuri rakkaus. Totuus paljastuu karulla tavalla. Hän, onnellisissa naimisissa itseään pitänyt nuori nainen, pakenee henkensä edestä ja piilottelee siitä alkaen itseään tekaistuilla papereilla vuosia ja vuosikymmeniä.
Rebecca Schwartz lakkaa olemasta. Ja kuitenkin on. Rebecca valitsee uudeksi henkilöllisyydekseen tuntemattoman naisen, joksi häntä muuan seuraan tungettelija kerran väitti. Rebecca torjui miehen tylysti.
Rebecca löytää uuden rakastetun ja turvan varakkaasta jazzmuusikosta ja lehtimiehestä, muttei voi paljastaa oikeaa henkilöllisyyttään. Kun hän voisi tehdä sen lopulta, on kulunut liian monta vuotta elämää petoksessa. Rohkeutta ei enää löydy. Jonkinlainen huojennus tulee, kun hän saa vihdoin tietää Niles Tignorin kuolleen.
Identiteetti kriisissä
Rebecca joutuu silmätysten identiteettinsä kanssa, kun vuosien jälkeen hänet tunnistaa kadulla oma veli, surkea ja sairas. Rebecca torjuu veljen tuntemattomana tunkeilijana. Vain silmät kertovat muuta, kohtaamisen kauhusta ja häpeästä.
Oatesin pitkä ja poimuileva tarina saa yllätyskäänteen ja hipoo jännäriä, kun Rebecca saa lopulta tietää, kuka oli se henkilö, jonka nimeä hän on vuosia kantanut ja mitä muukalaisen kohtaamisesta olisi seurannut, ellei hän olisi torjunut.
Tarina päättyy Rebeccan nöyristelevään kirjeenvaihtoon löytämänsä Saksan serkun Freydan kanssa. Rebeccan lapsuudessa myös tädin perheen piti päästä turvaan Yhdysvaltoihin, mutta pakolaislaiva käännytettiin takaisin Yhdysvaltain aluevesiltä. (Minkä verran sellaista muuten sattui?) Matkalaisten kohtalona oli tuhoutuminen natsien keskitysleirillä. Yksi harvoista hengissä säilyneistä oli Rebeccan vuosikymmenten kuolleeksi luulema pikku-Freyda.
Kehkeytyy tyrkyttäytymisen ja torjunnan kehä naisten painiskellessa menneisyytensä varjojen kanssa. Oates antaa toivoa. Ehkä he sittenkin löytävät toinen toisistaan siskon ja samalla omimman identiteettinsä, kaikkien erottavien elämänkoettelemuksen jälkeen – ja niistä huolimatta.
Julkaistu: 22.8.2010 klo 12:11
Anneli Kajanto on tiedelehden juokseva julkaisupäällikkö. Helsinkiläinen yhteiskuntatieteiden maisteri tuntee työnsä, ja vain työnsä, puolesta aikuiskasvatusta.
Vapaa sivistystyö merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä, identiteetin vahvistumista ja vireyttä elämässä. Hän toteuttaa sitä harrastamalla intohimoisesti kestävyysjuoksua, kirjallisuutta, elokuvaa, oopperaa, klassista musiikkia, marjastusta ja sienestystä.
anneli.kajanto[ät]kvs.fi