Mangopuun alla ja alta

Yhteisöön kuulumisen ja oman identiteetin etsinnän hintana saattaa olla vapaus.

Hän oli pohjoissuomalainen tyttö, joka leikki rankkoja fantasialeikkejä. Aikuisuuden kynnyksellä käsiin osui kirja Hare Krihnasta.  Janoiselle mielikuvitukselle kirjan eksotiikka antoi vastakaiun. Hän hylkäsi elämänsä "karmana" ja muutti Punavuoreen suljettuun ja kurinalaiseen Krishna-yhteisöön.

Pyhiinvaellusmatkallaan Intiaan hän meni naimisiin intialaisen Krishna-uskoisen miehen kanssa, eli väkivallaksi muuttuneessa avioliitossa viitisentoista vuotta, kunnes halusi palata kadottamaansa äidin, siskon ja veljen maailmaan. Hän kouluttautui keski-iässä sairaanhoitajaksi.

Liki kahdenkymmenen vuoden matkasta toiseen todellisuuteen kertoo Seija Vilén esikoiskirjaan Mangopuun alla (Avain 2010).

Romaani haastaa tottuneenkin lukijan. Vilén on maalannut kolme taulua: yhden lapsuudenmuistoistaan, yhden murrosiästään ja yhden aikuisuudestaan Krishna-liikkeessä. Ne hän on hajottanut palasiksi ja koonnut palasista vielä neljännen, suuren mosaiikin, kirjansa. Näin sen koin.

Lahkossa hänen nimensä oli Sambhavi. Se mainitaan kirjassa ehkä kerran, loppupuolella. Kukaan ei kutsu häntä nimellä — kuten muitakaan naisia. Naiset ovat aina jotain muiden kautta, miehien vaimoja tai lastensa äitejä. Nainen on alempiarvoinen. Aviomies on Prabhu, "herrani". Muulla nimellä aviomiestä emme tunnekaan.

Vilénin teokselle (lähtökohdiltaan ja oikeuksiltaan romaani) tuo lisäkiinnostavuutta ilmestymisen samanaikaisuus Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen joulukuiseen artikkeliin, missä kerrottiin teekkariperustaisesta lahkoliikkeestä Espoossa.

Keskuudessamme on meille tuntemattomia suljettuja yhteisöjä, jotka käyttävät tiukkaa valtaa jäsentensä yli, niin työn tai ruumiillisen koskemattomuuden riistoon perustuvia kuin uskonnollis-manipulatiivisiakin!

Ei kertoja koe vapauttaan riistetyn. Hän haluaa olla liikkeen mallioppilas, hyväksyä jokaisen Krishna-munkin plantun itseään korkeammaksi olennoksi, olla ehdottoman kuuliainen guruilleen (Pampulle ja Pekalle), käyttää kaksi tuntia päivässä pakolliseen kuuteentoista rukouskierrokseen, missä tulee kävellä seinästä seinään ja mumista rukouspussia hypistellen rukousmantraa, Krishnan nimeä.

Ja paljon muuta. Koko elämä on kontrollissa, ei vähiten se, mitä on soveliasta panna suuhun. Kadulla myydään Krishna-kirjoja säästä piittaamatta (ilmiö on muuten kadonnut!) ja nälän pitimiksi syödään pakettiauton penkillä maitopurkista kylmää linssimuhennosta.

Mutta ovathan vastapainona vaatteiden iloiset värit, kukkien kuvat ja muovikukat, tanssiminen kulkuset nilkoissa helisten, intialaiset mausteet ja itse tehdyt intialaiset karkit. Ja opiskelu Krishna-kirjoista.

Sanomalehtiä ei tarvita, sillä niissä ei kerrota Krishnasta. Karmien maailma on jäänyt taakse.

Yhteisö antaa ja ottaa

Ihminen hakee luontaisesti turvallisuutta. Sitä saamme yhteisöistä, joihin kuulumme. Selväpiirteistämme identiteettiämme. Senkin saamme oman kulttuurimme ja yhteisöjemme kautta.  Haemme hyväksyntää ja pätemistä — ainakin lapsina ja nuorina. Olemme uteliaita etsijöitä ja hurmaannumme uusista elämyksistä. Haemme sisäistä tasapainoa ja rauhaa arvojen, ideologioiden ja uskontojen kautta.

Miksi ei sitten Krishna-liike, joiden osittainen kopio oli nuoriin vedonnut hippiliike, mutta monissa seikoissa, kuten vapauden janossa, täysi vastakohta?

Vapaus. Sen salpaamaton jano on saanut diktatuurejakin sortumaan ja valtioita hajoamaan.

Kertoja viipyi intialaisessa avioliitossaan kauan siksi, että hän oli kuitenkin etuoikeutettu, naimisissa hyvin toimeentulevaan keskiluokkaiseen kalkutalaisperheeseen, missä anoppi rakasti häntä kuin omaa tytärtään. Ja olivathan yhteiset lapset. Ja miten pian hän oppiikaan korvaamaan säälin inhon tunteella.

"Intiassa kerjäläiset sikisivät Jeesuksen helmojen alta, valtasivat kujat ja pientareet, materialisoituivat HIV-positiivisiksi, kastittomaksi vereksi. Oleainaluonammeihmiset eivät tuijottaneet kameranlinssiin kärpästen ympäröiminä vaan näkyivät taksin ikkunaruudun kehystäminä kasvoina kaduilla, liikennevaloihin pysähtyneen auton luokse juoksevina jalkoina, rakennusmaan kulmaan parkkeerattuina torsoina. Äiteinä ja isosiskoina kantamassa puolialastomia vauvoja, joiden nenästä valui räkä. Käänsin pääni ja tuijotin kuljettajan niskaa. Ylähuuleni käpristyi inhosta, kun naiset syöttivät sormillaan ilmaan vauvojen suuhun. En osannut kuvitella itseäni juoksemassa mustaa katua paljain jaloin, lapsi lanteilla. Minulla oli viidensadan rupian sandaalit ja sari, jonka palvelija oli tärkännyt riisivedellä."

"Sambhavin" usko haalistui kuin vanha, pitkään käytetty sari. Hän liukui uskonnosta kauemmaksi, lintsasi rituaaleista ja temppeliin menemisestä, kunnes oli riittävän etäällä uskaltaakseen katkaista napanuoransa.

Jälkisanat paljastavat, mihin identiteettiin Seija Vilén on kotiutunut nyt.  Yllätti.

Julkaistu: 14.2.2011 klo 7:00

Delicious Facebook Kerro kaverille

Keskustele aiheesta »