Margaret Atwood, maailman omatunto

Kristiina Drewsin suomennos on loistava. Verbaaliakrobatia irrottaa lukijassa tavan takaa naurun.

Margaret Atwood, 71 vuotta, on luomisvoimassaan ja kekseliäisyydessään melko mimmi. Uusimmassakaan romaanissa, Herran tarhurit (Otava 2010), hän ei jätä tulkinnan varaa siinä, mitä hän ajattelee maailman menosta. Herran tarhurit on ekoromaani, ja paljon muuta.

Rakentamalla fantasiansa tulevaisuuteen Atwood pystyy kuvaamaan mielikuvituksen villillä vapaudella nykymenoa ja sitä, mihin meno johtaisi saadessaan jatkua.

Ja jatkuuhan se. Sen takaavat kulutusideologiaan rakentuvat kansantaloudet.

Sekä Herran tarhureissa kuin aiemmassa scififantasiassa Orex ja Crake (Otava 2003) ihmiskunta elää kirjaimellisesti viimeistä päivää: eliitti on jo kauan sitten karistanut ihmisten enemmistön maailmansa ulkopuolelle ja jatkaa suljetuissa järjestelmissä, eräänlaisissa käänteisreservaateissa, omaa yltäkylläistä elämäänsä. Siellä heillä on kaikki.

Hallintavalta on Korporaatioilla, eliittilinnakkeiden yhteenliittymällä. Fyysisesti valtaa käyttää Korporaation turvallisuuspoliisi TurPo. Se valvoo kaikkea. Puhelujen kuunteluissa robotit tarkkailevat tietyntyyppisiä sanoja.

Ihmisten enemmistö elää rahvaaloissa kuin viimeistä päivää, kuluttamisen ja vastuuttomuuden äärimmilleen vieden, lakeina vahvimman oikeus, alistaminen ja mielivalta. Eliitin reservaatteja yhdistävät luotijunat, jotka sinetöidään rahvaaloiden läpi kiitämisen ajaksi.

"Paikallinen rahvaanmafia maksoi TurPon miehille, jotta nämä sulkivat silmänsä. TurPo antoi vastavuoroisesti mafian miesten hoitaa pikkutekijöiden sieppaukset ja salamurhat, skunkkiviljelmät, crack-heroiinilabrat ja huumeiden katukaupan sekä huoratalot, jotka olivat mafian perusbisnistä. Mafia myös korjasi pois ruumiit, otti elinsiirtoon kelpaavat elimet talteen ja survoi nyljetyt ruhot SalaBurgerin lihamyllyihin. Niin todella väitettiin. SalaBurgerin loiston päivinä tyhjiltä tonteilta tosiaan löytyi ruumiita varsin harvoin."

Pasifistinen ekolahko

Herran tarhurit on ekolahko, joka elää omavaraistaloudessa hylättyjen kerrostalojen kattotasanteilla ruokaansa viljellen. Kaikki perustuu täydellisyydeksi kehitettyyn kierrätykseen, ja siinäkin Atwoodin fantasia on lennossa. Kaikki on käyttökelpoista ja ruoka on luonnollisesti kasvisperäistä.

Omavaraisuuteen kuuluu myös itse kehitetty sähköenergia, "Juokse sähkösi edestä"-polkumyllykuntosalilla lahkolaiset pitävät huolta fyysisestä kunnosta.

Pasifistisen lahkon elollisen kunnioitus on ääriliikkeille ominaiseen tapaan ehdotonta:

"Toki meitä joskus riivaavat sellaiset nanobiolajit, joita ilmankin tulisimme toimeen, esimerkiksi Syyhypunkit, Koukkumadot, Täit, Kihomadot ja Punkit, puhumattakaan vihamielisistä bakteereista ja viruksista. Mutta ajatelkaamme että ne ovat Jumalan kaikkein pienimpiä enkeleitä, jotka kukin omalla tavallaan toteuttavat Hänen tutkimattomia töitään, sillä näilläkin olennoilla on paikkansa meidän Herramme iankaikkisissa aivoituksissa, nekin paistattelevat iankaikkisessa valossa ja soittavat omaa instrumenttiaan Luomistyön polyfonisessa sinfoniassa."

Suuri ilmastonlämpeneminen on tapahtunut. Entisten Yhdysvaltain läntiset osat, kuten Texas ja Wisconsin ovat elinkelvottomia autiomaita.

Uusi Nooan arkki

Lahko odottaa vedetöntä tulvaa, Raamatun vedenpaisumuksen kaltaista ihmiskunnan täystuhoa, josta joidenkin hengissä selviävien on määrä aloittaa elämä alusta, niin kutsutusti "puhtaalta pöydältä". Lahkolaisten koko järjestelmä rakentuu ajatukseen, että juuri he ovat uuden Nooan arkin asukkaita.

Kun romaani alkaa, vedetön tulva, superpandemia, on tapahtunut. Kattotasanteella kiikaroi ympäristöä Toby, lahkon entinen eeva (yhteisön päättävä sisärengas organisoitui eriasteisiksi aatameiksi ja eevoiksi). Mutta onko muita eloonjääneitä? Orex ja Crake -romaanin tavoin tuhon jälkeistä elämää hallitsevat vaarallisen aggressiiviset siat, joihin jalostamisvimmainen ihminen oli istuttanut ihmisen aivokuorta, yhtä vaaralliset leijonan ja lampaan risteytykset, lempaat, ja sen sellaiset eläinmanipulaatioiden tuotokset.

Herran tarhurit on samalla kertaa sekä lohduton että lohdullinen. Hyvien ihmisten ekolahkon jäsenistä varsin moni selviää vedettömästä tulvasta. Vastassa ei ole kuitenkaan kuviteltu uusi Paratiisi, vaan ihmiskunnan raunioittama ja raiskaama maa. Mutta toivonkipinä jää elämään, siinä määrin sadunkaltaisiin piirteisiin Margaret Atwood fantasiansa päättää.

Herran tarhurit limittyy ovelasti Orexiin ja Crakeen päättymällä siinä, missä Orex ja Crake alkaa. Itselleni se kertoo ennen muuta siitä, että Margaret Atwoodin syvä huoli kehityksen suunnasta on pitkäkestoista, ei vain yhden romaanin kirjoittamista palvelevaa kertakäyttöfantasiaa.

Atwood on syytä ottaa vakavasti.

Julkaistu: 31.1.2011 klo 7:00

Delicious Facebook Kerro kaverille

Keskustele aiheesta »