Matka Absurdistaniin

Silminnäkijänä ja kokijana "pahan akselivaltioissa"

...ja muita matkoja. Kuudesta maailman suljetuimpiin kuuluvasta maasta reportaasejaan koonnut Ruotsin Radion huimapäätoimittaja Caroline Salzinger aloitti seikkailunsa Absurdistanista turistiksi naamioituneena. Tämä maan pääkaupunki on Pjongjang ja maata johtaa Rakas Johtaja. Matkoistaan Salzinger kirjoitti kirjan Hälsningar från ondskans axelmakter (Terveisiä pahan akselilta. Atena 2008).

George W. Bush niputti kolme maata, Pohjois-Korean, Iranin ja Irakin, yhteen vuonna 2002 ja nimitti ne pahan akselivaltioiksi. Nimitys viittasi taitavasti toisen maailmansodan akselivaltioihin. Termin "pahan valtakunta" oli aiemmin ottanut käyttöön Ronald Reagan Neuvostoliittoa tarkoittaen. John Bolton, Bushin aikainen Yhdysvaltain varaulkoministeri, lisäsi pahan akselille vielä Syyrian, Libyan ja kroonistetun vihollisen Kuuban.

Salzingerin kokemukset ovat sangen mielenkiintoista luettavaa kaikista näistä hänen käymistään kuudesta valtiosta. Hän on terävä havainnoitsija, rohkea avausten tekijä ja varustautunut hyvin pohjatiedoin.

Mailla on paljon yhteistä: ne ovat suljettuja diktatuureja, niissä poljetaan sumeilematta ihmisoikeuksia, niissä vallitsee pelon ja varuillaanolon ilmapiiri ja maat ovat tavallisen ihmisen oikeuksien kannalta hyvin köyhiä, suorastaan rutiköyhiä.

Samoilla kriteereillä pahan akselia voisi pidentää, mutta se on jo toinen juttu. Puuttuu Turkmenistan, Mosambik, Myarmar (pakolaisten kielessä Burma), Sudan, Etiopia ja monet muut.

Työläisten paratiisissa

Kirjan 60 sivuun kootut kokemukset Pohjois-Koreasta ovat kuitenkin kirjan ylivoimaisesti vahvin juttu ja yksistään riittävä syy lukea Salzingerin kirja.

Roikotin makupaloja työkavereilleni: "Hei, luepa tuo pätkä." Ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Lopulta tiesin, ettei kumpaakaan. Tuli levoton olo. Salzingerilla levottomuus muuttui peloksi ja matkan loppua kohti liki paniikiksi.

Mitä on odotettavissa tästä maasta, kun sen väestö on manipuloitu ja kun käsitys rajojen ulkopuolisesta maailmasta on täydellisen vainoharhainen? Ja kun vallassa oleva armeijan ja puolueen ylin johto on vastuuton ja arvaamaton?

Maassa, joka kohtelee kansalaisiaan massana, täydellisyyteen viety yksilöllisyys rajautuu harvoihin maahan päästettyihin turisteihin. Salzingeria on vastaanottamassa herra Lee ja neiti Lee (eivät sukua toisilleen). He valvovat kintereillä herpaantumatta joka hetki.

Heitä on kaksi, koska heidän tehtävänään on valvoa myös toisiaan ja raportoida toisistaan. Muusta kaupungista eristetyssä hotellissa herra Leen huone on Salzingerin huoneen toisella ja neiti Leen huone toisella puolella. Caroline Salzinger on itse asiassa itsekin tarkoin vartioitu vanki. Hänellä ei ole mahdollisuutta kävellä hotellista ulos katselemaan kummallisen autiota kaupunkia.

Sattumoisin Salzinger joutuu siirtämään kolkon, ankean huoneensa yöpöytää: siitä johtaa seinän läpi johtojen meri. Tietysti.

Matkan ohjelma on tarkkaan kulttuurikomitean määräämä pakollisine kunnianosoituksineen Kim il-Sungille ja hänen Juche-uskontonsa palvontatornille. Edes katsekontaktin saanti pohjoiskorealaiseen ihmiseen herra ja neiti Leeta lukuunottamatta ei ole mahdollista.

Salzingerin tarkan havainnoinnin ja eloisan kuvauksen jälkeen ei lukijalle jää epäselvyyttä siitä, että kyse ei ole vain yhdestä maailman rankimmista diktatuureista, vaan orjavaltiosta. Kukaan ei pääse siirtymään paikaltansa ja kurjuus etenkin Pjongjangin ulkopuolella on lohduton.

Kehitys estyy tehokkaasti

Kehotan lukemaan Carolina Salzingerin kirjan, vaikka se monen maan osalta raportoikin lyhyesti ja sen seurauksena pinnallisestikin. Hän kertoo omista kokemuksistaan ja taustoittaa kertomaansa suppeilla maiden lähihistorian perustiedoilla. Tyylilaji on mainio. Hän on värikäs, tarkka ja eloisa kuvaaja.

Ihmisoikeudet ovat arvo sinänsä. Mutta polkemalla ne tomuun ihmisiä ei vain pidetä vallassa, vaan samalla tuhotaan myös kehityksen mahdollisuus. Ihminen on luontaisesti yrittävä ja kekseliäs. Useimmissa kuvatuista maista se on kuitenkin vaarallinen ominaisuus.

Valtion luotettavat fikserit

Carolina Salzinger matkusti Irakissa, Iranissa, Syyriassa ja Libyassa ulkomaantoimittajan ominaisuudessa. Vain Pohjois-Koreaan ja Kuubaan hän matkustaa turistiviisumilla, edelliseen siksi, että se on ainoa keino kelpotella itsensä maahan, ja Kuubaan siksi, että se on hänelle samalla myös lomamatka.

Irakissa, Iranissa ja Syyriassa apuna ja välissä ovat fikserijärjestelmä, valtion tarjoama apuri ja tulkki, joka järjestää juttukeikat ja haastattelumahdollisuudet valtion sallimissa rajoissa. Salzinger rikkoi näitä rajoja ja vihjeiden perusteella järjesti myös underground-keikkoja.

Libyasta fikserijärjestelmä puuttui ja Salzinger turhautui siellä nopeasti. Yritykset tehdä Libyasta reportaaseja kuivuivat yhtä nopeasti kuin sade Saharan autiomaassa.

P. S.

Lue myös Helsingin Sanomain esittely Maailman kirjat -sarjassa Bradley K. Martinin teoksesta Under the Loving Care of the Fatherly Leader.

Julkaistu: 2.6.2009 klo 9:00

Delicious Facebook Kerro kaverille

Keskustele aiheesta »