Miehen häpeä

"Meillä on häpeän taju", väittää Petri Tamminen. Siitä kertoo suomen kieli ja sen monet häpeän ilmaisut, kuten nolous, noka tai töppäys.

"Oikea mies ei mieti miehuuttaan vaan elää sitä", päättää Petri Tamminen yhden novellinsa uutuuskirjassaan Muita hyviä ominaisuuksia (Otava 2010). 23 omakohtaista tarinaa kertoo ujoudesta, riittämättömyyden tunteesta ja häpeästä.

"Isänä en riitä, poikana en riitä, en riitä lentopalloilijana enkä remonttimiehenä, en ruuanlaittajana, en kirjallisuuden tuntijana", hän listaa.

Tammisen humoristisen surumieliset muistelukset omista noloista kokemuksista saivat minut kaivamaan hyllystäni aikanaan lukematta jääneen Jouko Turkan Häpeän (Otava 1994). Se oli se Finlandia-palkintokandidaatti, josta silloinen valitsija, rouva Tellervo Koivisto, totesi monitulkintaisesti, että sen valinta olisi ollut häpeä.

Kaksi kovin erilaista miehen kirjaa miehisestä häpeästä. Yhdistääkö niitä mikään? Kyllä: riittämättömyyden kokemus ja miesroolin lasiseinät. Ja yllättävää kyllä, molemmissa lopulta lukija törmää lapsuuteen.

Tamminen kertoo viettäneensä nuoruutensa sisätiloissa lukemassa, koska oli ujo. "Ja jossain ikkunan takana nuoruus humahti ohi."  Myöhemmin, kirjailijana, tuon ujouden oppii kätkemään, vaikkapa etäiseksi tekeytymällä. Mutta miehen malli on takaraivossa:

"Kun pelikaverit riisuvat pukukopeissaan kamppeitaan, pelkään että suustani pääsee: OLETTEKO MUUTEN LUKENEET MAILA PYYKKÖSEN RUNOJA? Niin lähellä on tuho täällä, niin lyhyt on askel suojatien reunasta rekan alle."

Kun pelkää jo kuntosalia

Jouko Turkan häpeälle on monta osoitetta, mutta rankimpana sittenkin vanhenemisen ja kehon ikääntymisen tuoma häpeä.  Maskuliinisuuttaan korostanut mies50+, tunnettu henkilö, kaihtaa jo kuntosaliakin, missä pelkää nuorempien urosten iva aivoissaan tarkkailevan hänen heikkeneviä suorituksiaan.

Turkan kirja on eriskummallinen vaellusromaani, nykypäivän Don Quijote, jonka rinnalla alkuperäinen vaikuttaa kovin valjulta ja kesyltä. Häpeä tuo myös mieleen Danten helvetin tai Odysseuksen harharetket. Se on kaikkea sitä, hullu, kaottinen ja hulvaton mielikuvitusmatka vanhalla tammalla Poriin puhumaan sihteerinaisten tilaisuudessa.

Vaellusromaanin sisällä kulkee toinen tarina, häpeän tilitys. Turkka purkaa monivuotista suhdettaan Teatterikorkeakoulun oppilaaseensa (kirjassa nimeämätön, mutta kaikki johtolangat on annettu). Hän tekee kirjassa entisestä "armaastaan" silppua niin ihmisenä kuin näyttelijänäkin. Hän häpeää naisessaan kaikkea ja häpeää suhdettaan.

Hän häpeää joutumistaan aisankannattajaksi (ainakin uskoo joutuneensa, ja jopa oman aikamiespoikansa puolelta). Silti hän on itse "panomies", parhaina vuosina kuusikin eri naiskaatoa vuorokaudessa. Hän häpeää sinisilmäisyyttään ja jätetyksi tulemistaan, sillä naista on pitänyt hänessä kiinni hänen mielestään hyöty. Kun mauri on tehnyt tehtävänsä, mauri saa mennä.  Turkan ura on ohi, mikään teatteri ei kutsu häntä ohjaajaksi. Nuori "armaani" järjestää jäähyväisiksi Turkalle kansalaispäivälliset (mikä häpeä!) ja kihlaa ikäisensä.

Sadismin, masokismin ja myötätunnon maastoissa

Turkka on armoton, epätoivoinen, itseä säälivä ja ironinen. "Oma häpeäni, joka kärventää ja savuaa sisälläni, on mahdoton kestää."  Turkka riisuu itsensä julmalla tavalla paljaaksi, mutta tuo myös esiin hyvää tahtovan, tuntevan ja tunteellisen ihmisen. Miehessä on monta puolta. Kertoja on mies, joka ei mahdu normaaliuden kehyksiin (mitä ne sitten ovatkin) eikä tahdokaan, mutta joka haluaa normaalin ihmisen tavoin itsekunnioitusta, hyväksyntää, ihailua ja rakastetuksi tulemista.

"Pahinta oli avioeron jälkeen. En ole toipunut siitä enkä toivu. Silloin menetin ihmisylpeyteni", hän tilittää. Silti häpeä tuntuu muuttuneen osaksi hänen ihoaan lapsuuden seurauksena, kun "muiden polveni poikien tapaan olin sodan ajan äidin pikku rakastaja".

Miehen viitasta tulee raskas, kun äiti sihahtaa pojalleen tämän isän olevan impotentti. Mielestään liian lyhyeksi jäänyttä kaluaan Turkka kompensoi kaatojen määrällä?

Ja sittenkin pahinta on vanheneminen ja unohdetuksi tuleminen: "Kuinka minun on käynyt näin? Olin joskus nuori ja kuuluisa."

Turkan tilityskirjan ilmestymisestä on kulunut jo yli 16 vuotta.  Sen jälkeen hänestä on leivottu kunniatohtori (toi muuten mieleen Nummisuutarin Eskon silinterissään) ja pari vuotta sitten Suomen Kulttuurirahasto palkitsi hänet suurella erityispalkinnolla. Häpeä on sittenkin vanhenevan, narsistisen miehen oman pään sisäistä kokemusta.

Ehkä hän tänään ajattelee toisin. Vanheneminen kun tuo myös viisautta – uskotaan.

Keskustelua Häpeästä: niin & näin

Julkaistu: 28.9.2010 klo 8:00

Delicious Facebook Kerro kaverille

Keskustele aiheesta »