Mikä meissä myötäsyntyistä?
Tien voi nähdä myös elokuvana, mutta visuaalisesti optimistisemmin sävyin.
Myötätunto ja sääli ovat inhimillisiä ominaisuuksia. Mutta ovatko ne puhtaasti kulttuurisia, ominaisuuksia, joita opimme vasta kasvatuksen kautta? Lapsi saattaa olla julma tunnottomuuttaan tai sadistisesti julma, mutta lapset saattavat olla myös äärimmäisen oikeudentuntoisia ja oikeustajussaan herkkiä.
Pulitzerin palkinnolla vuonna 2007 palkittu Cormac McCarthyn hyinen fantasia Tie (Loisto 2009) on kuvaus elämästä elollisen luonnon tuhoutumisen jälkeen. Se nostaa pintaan kysymyksiä myötätunnosta, itsekkyydestä ja epäitsekkyydestä, vastuusta ja välittämisestä, mutta myös äärimmäisestä pahasta.
Kirja kuvaa isän ja pienen pojan lohdutonta vaellusta likaisiin rääsyihin verhoutuneena suuntana epämääräinen etelä. He kuuluvat harvojen hengissä säilyneiden tai vielä elävien joukkoon, jotka jäivät kamppailemaan henkensä puolesta sen jälkeen, kun jokin nimeämätön luonnonkatastrofi kohtasi maapallon.
Oliko kyse Telluksen pintaan iskeytyneestä suuresta asteroidista, joka sai aikaan tulipalojen laajenevan ja itseään ruokkivan hyö`yn? McCarthy välttää antamasta selityksille avaimia, vaikka jotkut harvat ehtivät varautua tuhoon rakentamalla maan alle bunkkerin ruoka- ja vesivarastoineen.
Ilmakehän peittää paksu noki- ja savukerros. Maan pinta on kaikkialla harmaan noen peitossa. Auringon säteet eivät lävistä kerrosta lämmittääkseen maan pintaa eivätkä kasvit ole vuosiin saaneet enää valoa yhdentyäkseen. Elämä on sammunut ja maapallo jäähtynyt hyytävän kylmäksi.
Harvat jäljelle jääneet elävät miten kuten niiden satunnaisten rippeiden turvin, joita vielä onnekas etsijä löytää menneen maailman jäljiltä. Toinen eloonjäänyt on toiselle uhka, pahimmillaan hengenvaarallinen.
Vastuu ja rakkaus kannattelevat
Isällä ("hän") ja pojalla ei ole toivoa eikä unelmia, vaikka heillä on päämäärä: vuoriharjanteen yli meren rantaan. Paikalleen jäänti merkitsee takuuvarmaa kuolemaa. He jatkavat elämäänsä toinen toisensa tähden. Poika on isän maailma, tämän kaikki, ja isä on pojan maailma, tämän kaikki. Heidän välillään on syvä rakastamisen ja välittämisen side.
Pojalle on tärkeää jäsentää maailmaa tekemällä ero hyvien ja pahojen ihmisten välillä. He kuuluvat hyviin ihmisiin. Silti isän välillä säälimätön käytös tiellä kohdattuja lohduttomia ihmisolentoja kohtaan koettelee pojan uskoa hyvän ja pahan väliseen rajaan. Se on liukuva, eikä asetelma olekaan mustavalkoinen.
Niissä tilanteissa pienestä luurangon laihasta pojasta tulee isänsä opettaja.
Eläinemo näykkii hellyydestä
Isä hyväilee poikaansa samoin kuin eläinemo sukii ja näykkii hellästi suojatonta jälkeläistään. Eläimellä kyse ei ole kulttuurisesti opitusta, silti eläin tuntee hellyyttä, kiintymystä, rakkautta ja vastuuntunnetta.
Tie, jonka on ainakin Helsingissä voinut nähdä myös kirjan tarinaa uskollisesti myötäilevänä, samannimisenä elokuvana, tuo lohtua ja uskoa inhimilliseen hyvään asetelmassa, missä uskoa ja toivoa ei ole.
Ihminen kestää uskomattoman paljon, kun on toivoa ja unelmia. Tie kuvaa hyvyyttä, vastuuta ja rakkautta tilanteessa, jolloin ne ovat tuhoutuneet.
Juuri ne – hyvyys, vastuu, myötäelämisen kyky ja rakkaus – ovat perusarvoja, jotka tekevät ihmisestä ihmisen. Niin kauan kuin niitä on, elämällä on merkitystä ja mielekkyyttä.
Julkaistu: 2.3.2010 klo 9:00
Anneli Kajanto on tiedelehden juokseva julkaisupäällikkö. Helsinkiläinen yhteiskuntatieteiden maisteri tuntee työnsä, ja vain työnsä, puolesta aikuiskasvatusta.
Vapaa sivistystyö merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä, identiteetin vahvistumista ja vireyttä elämässä. Hän toteuttaa sitä harrastamalla intohimoisesti kestävyysjuoksua, kirjallisuutta, elokuvaa, oopperaa, klassista musiikkia, marjastusta ja sienestystä.
anneli.kajanto[ät]kvs.fi