Murakami ja minä

Haruki Murakamin kirja on hauska ja puolifilosofinen.

Juoksin Kööpenhaminan maratonin viime sunnuntaina. Minulle ehti kertyä hiihtokauden aikana ja jälkeen harjoituskilometrejä kovin vähän, mutta stimuloin itseäni vuoden ensimmäiseen maratoniin lukemalla Haruki Murakamin mainion kirjan What I talk about when I talk about running (2008, Vintage 2009).

Murakami (synt. 1949) aloitti juoksemisen ryhdyttyään kolmikymppisenä kirjailijaksi. Syynä oli salakavalasti rapistuva kunto istumatyön seurauksena. Hänelle kävi, kuten juoksijoille käy: hän jäi koukkuun. Vuodesta 1983 lähtien hän on juossut liki joka päivä.

Kirjansa hän on koonnut taitavasti yhteen hitsatuista palasista, joita hän kirjoitteli juoksemisestaan vuosina 2005–2007.  Mielialojen ja kokemusten mieleen palauttamisessa auttoi se, että hän oli kirjoittanut juoksujaan muistiin alusta lähtien.

Murakamin tavassa kertoa on imu ja kevyesti rullaavan kestävyysjuoksun tempo. Silti hän kirjoittaa myös kivusta, sen kestämisestä, pettymyksistä ja ennen muuta oppimisesta.

Hänen mielestään jokaisesta vaativasta juoksusta on tärkeää saada aina jokin opetus, iso tai pieni. Ja niitä hänelle on kertynyt, yli 25 maratonin, yhden 100 km:n ultrajuoksun ja vanhemmiten muutaman triatlonin verran.

Startti 24.5.

Kruununprinssi Frederik saattaa meidät, yli 11 600 juoksijaa, matkaan. Kovassa metelissä tuskin kuitenkaan kuulen sitä. Päätän aloittaa rauhallisesti, sillä kehoni toimii kuten Murakamilla: käynnistyy hyvin hitaasti. Sen seurauksena joudun sietämään satojen juoksijoiden porhaltamisen molemmilta puolilta ohitseni.

Olen samaa mieltä kuin Murakami: Juoksija kilpailee itsensä kanssa. Murakamille idea on (tai kenties oli) siinä, voiko hän parantaa omaa juoksuaan eiliseen verrattuna. Muut ympärillä tekevät juoksusta innostavan joukkotapahtuman.

13–15 km

Vauhtini on tasaisesti noin 6 min/km ja juoksuni rullaa kevyesti. Ohitan Kastelletin ja Pienen merenneidon, jota juoksijat tuskin huomaavat. Kuningatar Margaretan residenssi, Amalienborg, jää havaitsematta, sillä katseen vangitsee kanavan toista rantaa hallitseva uusi oopperatalo.

17–25 km

Taivas peittyy raskaisiin pilviin ja niskaan alkaa tulla läpimäräksi kastelevaa kylmää sadetta. Vaikka varjelen tossujani, nekin ovat pian märät. Hyppelen lätäköiden ja vesiliirojen yli, mutta naapurit sinkoavat kylmiä roiskeita kintuilleni.

Murakami kuvaa uhmakasta yksinjuoksuaan vuonna 1983 paahtavassa heinäkuun helteessä Ateenasta Marathonin pikkukaupunkiin seuranaan vain aikakauslehden valokuvaajan auto.  Hän on lopulta hikoilemiensa suolojen peitossa, iholle alkaa nousta valkeita vesirakkoja, jano on raastava, mutta loppukilometreillä hän ei uskalla enää pysähtyä juomaan: jalat eivät suostuisi jatkamaan matkaa.

Hän uneksii viiltävän kylmästä oluesta ja vihaa laitumilla ruohoa rouskuttavia lampaitakin. Ei siis valittamista; kylmä sade on hellettä verrattomasti lempeämpi vaihtoehto.

Olen puolivälin jälkeen siirtynyt muiden juoksijoiden ohittajaksi. Kukaan ei ole ohittanut minua aikoihin, minä sen sijaan loppupuoliskolla satoja.

35 km

Aistin reisissä väsymistä, mutta juoksu rullaa edelleen tasaista tahtia ja jatkan ohittamisia.

Murakami pohtii kipua ja sen kuulumista maratoniin. "Kipu on väistämätöntä, kärsiminen vapaaehtoista", hän kirjoittaa. Murakamin mielestä kipu ja sen hallinta on juuri Se Pointti.

Identiteetti, keho ja mieli kietoutuvat hänellä yhteen. Keho ja mieli vaikuttavat toisiinsa ja toimivat toisissaan. Minun identiteettini ei ole nimenomaan juoksijan, mutta olen aina asettanut itseäni fyysisesti koville ja tunnen siihen liittyvän jälkinautinnon. Juokseminen on yksi indikaattori. Silti myös nautin itse juoksusuorituksesta.

37–42 km

Väsymys painaa reisissä, mutta pidän melko hyvin vauhtini. Vaikka inhoan tähteenä olevia kilometrejä, ne taittuvat sittenkin aika nopeasti. Nyhavnista maaliin saakka on reitin varrella valtaisasti ihmisiä kannustamassa ja melu on huumaavaa. Nyhavn on nykyisin keskiluokkainen idylli purjeveneineen ja kesäterasseineen, missä itsekin olen nauttinut joskus olusen. Kerran se on ollut Kööpenhaminan viheliäinen satama-alue ja halvan prostituution pesä.

Maalia lähestyttäessä pystyn vielä loppukiriin. Nettoajaksi tulee 4:21. Kaikki saa mitalin lisäksi suuren, punaisen ruusun.

Olen Murakamin ikäinen. Murakamille ensimmäiset epäonnistumiset aikatavoitteissa (New York Marathon 2007 ja Boston 2008) olivat shokki. Nyt hän tunnustaa tosiasiat. Liki viisikymppiseksi saa hyviä aikoja vielä kohtuullisella harjoittelulla, mutta sen jälkeen "saa vain sen verran kuin on valmis maksamaan".  Kyse on siis motivaation kantokyvystä sekä tahdonvoimasta.

"Aion juosta niin pitkään kuin pystyn, Olen onnellinen, että juokseminen ja minä voimme vanheta yhdessä", hän kirjoittaa. Itsestäni en tiedä. Vielä nyt juoksu maistuu.

Palaan Helsinkiin myöhäisillan lennolla. Ennen koneen lähtöä silmään lentokentän kirjakaupan hyllyjä. Ja siellähän on myös ystäväni Murakamikin: Hvad jeg taler om når jeg taler om at løbe.

On korkea aika tutustua myös Haruki Murakamin kaunokirjalliseen tuotantoon. Aion aloittaa Suuresta lammasseikkailusta.

Julkaistu: 26.5.2009 klo 9:00

Delicious Facebook Kerro kaverille

Keskustele aiheesta »