Neljäkymmentä kynttilää

Omaelämänkerrallisessa, mitä mielenkiintoisimmassa romaanissaan Kaugver etäännyttää lukijan itsestään arvoköyhyydellään.

Lauantaina tuli kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun Moskovan vallankaappauksen sekavuutta hyväksikäyttäen Viro julisti itsenäisyytensä palautuneen. Elokuun 20. päivää vietetään Virossa varsinaisen itsenäisyyspäivän, 24. helmikuuta, rinnalla toisena itsenäisyyspäivänä.

Harrastin koko kesän ajan vironkielistä kirjallisuutta. Alkukielellä lukemisessa etenin hitaasti, kun lukuaika jäi päivän lyhyeen hämäränhetkeen. Ensin oli vuorossa August Mälkin Õitsev meri (1935, Kukkiva meri, suom. Kerttu Mustonen, WSOY 1941), Saarenmaan rutiköyhän kalastajayhteisön kuvaus, joka Ilmestyessään valittiin Virossa vuoden romaaniksi. Vuonna 1944 Mälkistä tuli pakolaiskirjailija.

Toinen valintani osuu Viron itsenäisyyden menetykseen ja neuvostomiehityksen vuosiin: Raimond Kaugverin Nelikümmend küünalt (1966, Neljäkymmentä kynttilää, suom. Aino Kaasinen, Gummerus 1971). Kirja kuuluu niihin klassikkoteoksiin, joita nyt julkaistaan Virossa Hõbevaramu-sarjassa — kuten muutamia Mälkin 1930-luvun kirjojakin.

Kaugverin (1926—1992) omaelämänkerrallisen romaanin ilmestymistä vuonna 1966 pidetään erikoisena. Poliittinen suojasää oli loppunut. Parin vuoden päästä Varsovan liiton joukot miehittäisivät Tšekkoslovakian ja pienetkin vapaamielisyyden idut kiskottaisiin juuriltaan.

Vaikka Kaugverin kynää on kuljettanut itsesensuuri, kenties laskelmointikin, kirjan ilmestyminen juuri brežneviläisen stagnaation alettua on poikkeus ajan julkaisukäytännöstä. Tosin kerronnan perusteella tuon ajan Kaugver on päätynyt järkiperäisesti (vailla aatetta) kommunistisen järjestelmän lojaaliksi tukijaksi.

Valinnat tulivat pakon edessä

Nuoret, 17 vuotta täyttäneet miehet joutuivat miehittäjävallan armeijaan, halusivatpa he sitä tai eivät. Vuonna 1940—1941 se oli puna-armeija ja vuosina 1941—1944 Saksan armeija. Veli saattoi joutua veljeä vastaan.  Ken ei puoltaan halunnut valita, oli epäluotettava kummankin miehittäjän silmissä.

Kaugver oli toisen maailmansodan syttyessä kouluaan lopetteleva poika. Ennen niin sopuisasta luokasta erottui heti muutama idealistikommunisti ja äkkiväärä Hitler-fanaatikko, miehitysvallan palvelijat, jotka vaikuttavat Kaugverin kohtaloon 1940-luvulla ratkaisevasti.

Kaugver (kirjassa Villem) yrittää ulkopuolistaa itseänsä. Kun miehitykset pyyhkivät Viron yli, hän joutuu vuoroin kummaltakin taholta syytetyksi kansanviholliseksi tai isänmaan petturiksi.

Neljäkymmentä kynttilää tarkoittaa kirjailijan 40 syntymäpäiväkynttilää. Kaugver käy kirjassa läpi siihenastisen elämänsä vuosi vuodelta, luku luvulta, kynttilä kynttilältä. Mukaan mahtuu dramaattisia muutoksia, useimmat äkillisesti ja ennakoimatta.

Kaugver kiristetään Saksan armeijaan isän kohtalolla. Isä kuitenkin katoaa Saksan keskitysleirimyllyyn. Villem jättää palaamatta lomaltaan, pakenee yön selässä Suomeen, tutustuu suomalaiseen naiseen, elää  Myrskylässä vauraalla maatilalla huoletonta elämää naimisiinmenoaikein, kunnes joutuu liittymään Suomen armeijaan virolaisena "vapaaehtoisena".

Jatkosodan lopun aikoihin virolaisille vapaaehtoisille (3 000 miestä) tarjotaan mahdollisuus palata kotimaahan taistelemaan puna-armeijaa vastaan. Harva haluaa, kukaan ei uskalla kieltäytyä. Viroon päästyään Villem kätkeytyy metsään, mutta tulee uuden neuvostomiehityksen vakiinnuttua ulos julkisen armahduslupauksen houkuttamana ja pahasti nälkiintyneenä.

"Armahdus" tarkoittaa pakkotyöleiriä Vorkutan lähellä kaivoksissa: alituista nälkää, raskasta raadantaa ja kroonista unen ja levon puutetta, jotka tylsistyttävät ja riipivät ihmisarvon.

Kerran pakkotyöleiri loppuu, Villem pääsee normalisoimaan elämäänsä Neuvosto-Viroksi muuttuneessa kotimaassaan. Siellä hän lopultakin menestyy mukavasti, aina omaa etuaan katsoen.

Kaugver kuvaa itseään (Villemiä) pelkuriksi, joka kammoaa kipua, kuolemanvaaraa, nälkää, armotonta kylmää, yli voimien menevää raadantaa, ideologista puolenvalintaa. Hän ei halua sotaan. Sankarista hän on kaukana. Pikemminkin hän näyttäytyy ensin kohtalon heittelemänä nuorukaisena, jota myöhemmin aikuisuudessa ohjaa nihilistinen asenne:

"Igaüks seisku iseenda eest. Selles näruses maailmas peab igaüks ise suutma enda eest hoolitseda."/ "Jokainen puolustakoon itseään. Tässä viheliäisessä maailmassa tulee jokaisen pyrkiä itse huolehtimaan itsestään."

Hän sallii itselleen töistä pinnaamisen asemaansa hyväksi käyttäen, varastamisen työnantajalta, laskelmoinnin ihmisuhteissa ja lahjonnan. Siis kokovartalokuvako Homo Sovieticuksesta?

Ilonsa ja surunsa laulava kansa

Mutta palataanpa viime lauantaihin 20. elokuuta.

Tässä Viron merkkipäivän kunniaksi Siiri Sisaskin esittämä ja säveltämä laulu Mis maa see on? Esitys on Tallinnan laulujuhlilta kuluvan vuoden heinäkuussa. Ja enemmän laulavista virolaisista myöhemmässä blogissani.

Julkaistu: 22.8.2011 klo 10:05

Delicious Facebook

Keskustele aiheesta »