Neuvostonarratiivia purkamassa
Ihmisoikeusaktivisti Sergei Kovaljovin selli 1974–1981 Perm36-vankileirillä; Ikkuna on kalkittu valkoiseksi ja makuulaveri päivisin kiinni seinässä.
Kuva: Heikki Kajanto
Holokaustin ja gulagin välinen ero on lopultakin pieni. Molemmat olivat totalitaristiseen terroriin kytkeytyviä tuhoamisjärjestelmiä, missä toinen perustui ensisijaisesti rotuun, toinen yhteiskuntaluokkiin ja kansallisuuksiin. Siinä, missä natsit kehittivät "lopullisen ratkaisun", gulag tuhosi uhrinsa nälällä, raadannalla ja sadismilla. Holokaustia ja gulagia on kuitenkin tutkimuksissa, kirjallisuudessa, elokuvateollisuudessa ja julkisessa keskustelussa kohdeltu perin erilailla: toinen on esillä, toisesta vaietaan. Gulagiin joutuneita on arvioitu olleen 20 miljoonaa.
Miksi tämä erilainen suhtautuminen? Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittamassa teoksessa Kaiken takana oli pelko (WSOY 2009) analysoidaan viileästi ja monipuolisesti muiden muassa sitä, miksi gulagista välitetään niin vähän. Yksi syy on gulagkauden pitkä kesto (se muuttui normaaliudeksi) sekä Neuvostoliiton kuuluminen sodassa voittajavaltioiden kultapossukerhoon. "Nürnbergiä" ei tullut, ei edes asioiden jälkikäteistä julkista avaamista.
Oksasen & Pajun teos istuu huonosti blogin aiheeksi: liki jokainen sen 39 artikkelista on oma keskusteluavauksensa.
Itse uskoin tienneeni kyydityksistä yhtä ja toista jo vuosikymmenten ajan ja gulagistakin oleellisimman. Ehkä me sittenkin saimme tietoa, jos vain halusimme ottaa vastaan.
Se mitä Neuvostoliiton sisällä ja virolaisissa kodeissa tiedettiin, oli erilaista tietoa ja luonteeltaan syvästi traagista ja traumaattista.
Kansat suljetuissa härkävaunuissa
Vaikka meillä on pääasiassa puhuttu virolaisten kyydityksistä (14.6.1941 noin 10 000 ja 23.3.1949 noin 21 000), Stalinin toteuttamat kyyditykset koskivat suoraan kuutta miljoonaa ihmistä. Kyyditysten "työllistävä vaikutus" oli massiivinen.
Kohteiksi joutuivat – kuten tutkija Aigi Rahi-Tammen artikkelista käy ilmi – kansanvihollisiksi ja kulakeiksi luokiteltujen latvialaisten ja liettualaisten lisäksi (molempia kyydittiin virolaisia paljon massiivisemmin) valkovenäläisiä, ukrainalaisia, korealaisia, iranilaisia, juutalaisia sekä kokonaisia kansoja, kuten kalmukit, tžetžeenit, inguusit, tataarit ja Krimin turkkilaiset.
Viimeisten kyyditysten kohteena vuonna 1951 olivat eri lahkolaiset kuten Jehovan todistajat.
Ei heitä härkävaunujen telkkien avauduttua hotelli odottanut. Miehet oli eroteltu vanki- ja työleireille, naiset, lapset ja vanhukset heitettiin vihamieliseen ympäristöön oman onnensa nojaan niine vähineen, mitä puolessa tunnissa oli ehtinyt raastaa mukaan.
Tiedämme, että kesän 1941 kyydityksistä 60 prosenttia ei selvinnyt hengissä, kevään 1949 kyydityksistä tuhoutui "vain" kymmenen prosenttia.
Syventää ja lisää ymmärrystä
Kaiken takana oli pelko -teoksen arvo on mielestäni hyvin suuri. Sen lukuisat kirjoittajat, kukin asiantuntijoita omassa aihepiirissään, syventävät analyysillaan ymmärtämystämme. Aivan kosketusetäisyydelle sen tuo Jehenne M. Gheith kahden gulagista selvinneen tutkimushaastattelussa. Toinen on paennut mielikuvituksessaan rakentamaansa sankarifantasiaan, toinen on selvinnyt kertomalla ja taas kertomalla.
Tunnettu Neuvostoliiton toisinajattelija ja erilaisiin rangaistuslaitoksiin ja psykologisiin laitoksiin viskelty Vladimir Bukovski vie lukijansa mukanaan eristyssellien hirveään todellisuuteen, itse kokemaansa.
Oksanen ja Paju haluavat muistuttaa, että gulagterrori kosketti kaikkia kansallisuuksia. Vastakkainasettelu ei mene, tai sen ei tulisi mennä, virolaisten ja venäläisten välistä, vaikka Putinin Venäjä näin lietsookin.
Totuus, tasa-arvo, vapaus
Iivi Anna Masso kuvaa artikkelissaan Hauras ja haavoittuva totuus virolaisten kärsimyshistoriaan viitaten sitä, miten länsimaisen tieteen kulmakivi, oppi erehtyväisyydestä, on pahimmillaan johtanut relativismiin, kaikkien "totuuksien" ja moraalien kelpuuttamiseen "totuudeksi totuuksien joukkoon". Masso on sinänsä oikeassa: länsimainen kaiken syleilevä suvaitsevaisuus ruokkii myös relativismia. Silti on lohdutettava virolaisia: emme me ole sentään nielaisseet Johann Bäckmanin väittämiä.
Yhdysvaltalaisen antropologian professorin James Wertschin artikkeli kollektiivisen muistin aukkokohdista asettaa vastakkain kollektiivisen muistin konservatiivisuuden ja tutkimuksen tuoman uuden tiedon. Kollektiivinen "muisti" jättää vähän tilaa epäilyille, tilanteiden moniselitteisyydelle tai toimijoiden motiiveille ja siksi se ylläpitää alkuperäistä "totuutta". Esimerkkinä hänellä on Molotov-Trippentrop -sopimuksen salainen pöytäkirja, jonka vasta Gorbatžov tunnusti. 50 vuotta syötettiin toista totuutta Baltian maiden "liittymisestä" Neuvostoliittoon.
Koska muistin syvätaso on keskeistä kollektiiviselle identiteetille, ihmiset eivät pääse yhteisymmärrykseen menneisyydestä pelkästään sillä perusteella, että saavat siitä uutta objektiivista tietoa. Hyvä esimerkki tästä on uudelleen herätetty Stalin-kultti.
Päätösartikkelissaan dekolonisaation ajasta Sofi Oksanen kirjoittaa kielestä ja miten se vaikuttaa maailman hahmottamiseen. Länsimainen tasa-arvo ei näyttäydy nykyvirolaisten tajunnassa erityisemmin tavoiteltavalta. Sanan kaikupohja on nimittäin neuvostonarratiivissa. Hehkutettiin tasa-arvosta järjestelmästä, joka perustui täydelliseen eriarvoisuuteen.
Sama inflaatio koskee länsipuhetta ihmisoikeuksista. Virolainen on kyyninen, sillä viidenkymmenen vuoden ajan Länsi-Eurooppaa ei vähääkään kiinnostanut mantereen itäosan järjestelmälliset ihmisoikeusrikkomukset.
Terrori pirstoi kansan
Gulagin ja kyyditysten ohittaminen (suhteessa holokaustiin) johtuu osittain siitä, että niistä puhuminen oli yhteiskunnassa vuosikymmenet tabu ja kielletty puheenaihe. Palanneisiin suhtauduttiin kuin spitaalisiin. Ja keille he olisivat kertoneet? Kuinka se, joilta puuttuivat kokemukset, olisi ymmärtänyt kuulemaansa – jos ylipäänsä olisi halunnut tietää?
Kärsimykset haudattiin sisälle, eikä ollut terapiaa. Viemällä yksiltä ja antamalla toisille Stalin pirstoi kansan kuin kansan. Sen jälkeen virolainen oli valmis raatelemaan toista virolaista. Ulkomaille paenneita ja kyyditettyjä yhdisti suhteessa kotivirolaisiin kielen lisäksi vain yksi asia: kodin ja kotimaan menetys. Kotivirolaisia ja kyyditettyjä yhdisti suhteessa ulkovirolaisiin kielen lisäksi vain yksi yhteinen asia: vapauden menetys.
Yhteistä virolaista narratiivia ei ollut. Ja lopulta yritettiin viedä myös kieli.
Niin paljon ajatuksia
Kaiken takana oli pelko on 560-sivuisena ja 39 artikkelia sisältävänä hyvin runsas ja moninainen. Niin paljon oivallisia artikkeleita: professori Tauno Tiusasen Viro-kontakteista suomettumisen vuosilta, tutkija Ivo Juurveen hurmaava ja suorastaan jännittävä tiedeartikkeli KGB, Stasi ja Viron tiedusteluhistoria tieteellisten lähteiden väärinkäytöstä, Imbi Pajun artikkeli juutalaisten asemasta Neuvostoliitossa ja monet muut.
Suosittelen omakohtaista lukemista.
Julkaistu: 29.9.2009 klo 9:00
Anneli Kajanto on tiedelehden juokseva julkaisupäällikkö. Helsinkiläinen yhteiskuntatieteiden maisteri tuntee työnsä, ja vain työnsä, puolesta aikuiskasvatusta.
Vapaa sivistystyö merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä, identiteetin vahvistumista ja vireyttä elämässä. Hän toteuttaa sitä harrastamalla intohimoisesti kestävyysjuoksua, kirjallisuutta, elokuvaa, oopperaa, klassista musiikkia, marjastusta ja sienestystä.
anneli.kajanto[ät]kvs.fi