Oriveden ihme
Filosofi Eero Ojanen kirjoitti vetävän historiikin.
Oriveden Opistoa voi hyvällä syyllä kutsua kansanopistojen lippulaivaksi. Satavuotias, maineikas opisto on luisunut kuitenkin useita kertoja kuilun reunalle. Lippulaiva on saanut pohjakosketuksia tai palanut poroksi, kuten maaliskuisena yönä 1950. Se on noussut tuhkasta, huimaavan pankkilainan varassa. Se on elänyt kriisistä suvannon kautta taas uuteen kriisiin. Ihme, että on vielä olemassa.
Mutta kuuluisa Oriveden henki on elänyt ja elää. Siitä ja paljon muusta kirjoitti Eero Ojanen teoksen Asuuko henki lammessa?
Oriveden Opistossa käyneet tuntevat lammen. Sinne vie askel aina. Sen rannalla on tutustuttu, kiinnytty ja viihdytty.
Ojasen kirja on paljon enemmän kuin yhden, tosin kuuluisa kansanopiston, historia. Se on kappale Suomen sivistys- ja aatehistoriaa sadan vuoden jaksolta 1909—2009. Sen mukana Ojanen kuljettaa Venäjästä irtautuvaa suurruhtinaskuntaa maatalousvaltaisen vuosisadan yli luovaan, innovatiiviseen nyky-yhteiskuntaan.
Silti Ojanen on jalat maassa, realisti. Hän ei hehkuta katteettomasti. Hän kertoo ja tempaa mukaansa. On myös temmannut graafikko Jenni Noposen.
Oriveden Opisto alkoi Längelmäellä ja längelmäkeläisten aikaansaannoksena. Orivesi vain kaappasi opiston itselleen. Puolen vuosisadan ajan opisto oli monipuolista yleissivistystä antava opinahjo, jossa painottuivat kunnallis- ja osuustoimintaoppien ja kansantalouden rinnalla käytännön taidot, maanviljelys, eläintenhoito, käsityöt ja kotitalous.
Opiskeltavia aineita oli enimmillään 40.
Opiskelijat olivat talollisen tyttäriä ja poikia ja maalle he myös opiston päätyttyä palasivat — haikein mielin, sillä talvikausi oli hitsannut nuoret yhteen lujalla yhteisöllisyyden siteellä.
Hiihtokilpailuja järjestettiin 70 vuotta, ja kaikki hiihtivät. Yleisurheilu oli luonnollinen asia. Ja musiikki! Samanaikaisesti opistossa saattoi toimia kymmenen eri kuoroa. Tietokilpailut, kirjoituskilpailut ja puheenpitokilpailut kuuluivat asiaan. Ja teatteria tehtiin.
Opiskelijat myös siivosivat, hoitivat keittiötyöt, kasvimaat ja perunapellot.
Kansankorkeakouluksi
Oriveden Opistolla on ollut aina taito tehdä yhteistyötä ulkopuolisten maan huippuasiantuntijoiden kanssa. Tunnettujen nimien lista on kunnioitusta herättävä. Toisen maailmansodan jälkeen yksi sellainen oli kansansivistysopin professori Urpo Harva, jonka kanssa rakennettiin opistosta kansankorkeakoulu.
Kansankorkeakoulusta tehtiin Yhteiskunnallisen korkeakoulun (YKK), myöhemmän Tampereen yliopiston, "esiaste", portti yliopistollisiin opintoihin. Oriveden kokemukset heijastuivat sittemmin myös komiteatyöhön koskien kansankorkeakoulun opiskelumallin rakentamista Suomessa.
Ajatusta kansankorkeakoulusta kuljetettiin läpi vuosikymmenten 1920-luvulta lähtien. Suunnitelmissa oli luoda kansanopistoja yhdistävä korkeampi keskuskansankorkeakoulu. Opistoa on myös aina kehitetty avoimen yliopiston suuntaan.
Mutta vaikka mallia opintojen tasoihin haettiin yliopistomaailmasta, luonne on aina säilytetty vapaassa sivistystyössä: "Opisto pätevöittää ihmisen virkaan, ihmisenä olemiseen", muistettiin sanoa.
Oriveden Opisto on ollut häkellyttävän monessa edelläkävijä. Se käynnisti vuonna 1936 opettajille suunnatut musiikkikurssit, joista 50-luvun alussa sukeutui kuuluisa Klemetti-Opisto. Kesällä 1939 alettiin pitää kansakoulun opettajille suunnattua kesäkurssia luonnontieteissä.
Vuonna 1956 Oriveden Opistossa käynnistyivät kansalaisopisto-opettajien opetusharjoittelut auskultointeineen. Monien muiden kansanopistojen tavoin Oriveden Opisto on tuonut pedagogisia uudistuksia paljon ennen jähmeämpää koululaitosta. On ollut dialogia, vuorovaikutteisuutta, oppilaslähtöisyyttä, oppilaiden aktiivia ja omatoimista tiedonhankintaa ja paljon muuta.
Kulttuurin ja taiteiden kesät
Kesätoiminta alkoi jo 1910-luvulla ja vakiintui 1920-luvulla, ensimmäisenä Suomessa.
"Orivesi oli yksi niistä paikkakunnista, joissa sai alkunsa Suomen kulttuurikesä — suomalaisen kulttuurin eräs laajimpia, mahtavampia ja omaperäisimpiä luomuksia", muistuttaa Eero Ojanen. Luotiin kulttuurikesän henki, jossa oli tekemisen meininki. Kesästä tuli sittemmin ympärivuotinen, kun opistosta kehittyi maineikas taideaineisiin erikoistunut kansanopisto.
Ojasen 300-sivuinen teos on yksityiskohdissaan runsas, muttei kuormita lukijaa. Kirjoittaja taitaa tuon herkän rajanvedon, mikä on yleiskiinnostavaa ja tallentamisen arvoista kulttuurihistoriassa, mikä taas lillukanvartta.
Kansanvalistusseura jo varhain keskusteluissa
Oriveden Opisto siirtyi Kansanvalistusseuran omistukseen vuonna 1946. Taloudellisesti se on ollut mitä raskain ylläpidettävä ja vaatinut rankkojakin saneerauksia.
Kiinnostavaa oli lukea, että keskustelut Kansanvalistusseuran kanssa käynnistyivät jo 1920-luvun lopulla, mutta johtivat silloin, kuin myös 1930-luvulla raukeamiseen.
Nykyopiston vahvuuksia on laadukas ja suosittu kirjoittamiseen erikoistunut aikuislukio, kirjoittajalinja, kuvataidelinja, Oriveden Suven kesäkurssit, Topelius-Akatemia sekä erityisesti tasonsa ja maineensa puolesta Klemetti-Opisto. Opisto luo nahkaansa kaiken aikaa, elää ajassa ja hieman edelläkin.
"Asuuko henki lammessa?", kysyy Ojanen kirjansa otsikossa. Asuu se, eikä Ojanen tunnu itsekään sitä kyseenalaistavan.
Lisää aiheesta:
Eero Ojanen: Asuuko henki lammessa? Oriveden Opisto 1909—2009. Kansanvalistusseura 2010.
Julkaistu: 21.9.2010 klo 9:00
Anneli Kajanto on tiedelehden juokseva julkaisupäällikkö. Helsinkiläinen yhteiskuntatieteiden maisteri tuntee työnsä, ja vain työnsä, puolesta aikuiskasvatusta.
Vapaa sivistystyö merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä, identiteetin vahvistumista ja vireyttä elämässä. Hän toteuttaa sitä harrastamalla intohimoisesti kestävyysjuoksua, kirjallisuutta, elokuvaa, oopperaa, klassista musiikkia, marjastusta ja sienestystä.
anneli.kajanto[ät]kvs.fi