Päivä miehenä
Heidin mielestä Martti-isä purkittaisi tyttönsä väsymysoksennuksenkin lasivitriiniin, jos siitä vain tietäisi.
Olin merkitty marraskuun alussa juostavalle Ateenan klassiselle maratonille mieheksi. Juoksureitin vaativuus paljastui Ateenaan saavuttaessa: nousu alkaa 7,5 km:stä, aluksi vielä maltillisesti, taittuu 17,5:ssa yhden kilometrin mittaiseen myötäiseen ja sen jälkeen yhtäjaksoinen jyrkkenevä ylämäki jatkuu aina 31 km:iin. Elämäni vaativin reitti. Anneli, kestä tämä kuin mies!
Sysipimeää maratonaamua tervehti kaatosade ja lainehtivat kadut. Hotellista yhteiskuljetukseemme Maratonin kaupunkiin irlantilainen juoksija tälläytyi sateenvarjoni alle. Kiedoimme käsivartemme toistemme ympärille, kummallakin käsi toisen vastakkaisella olkapäällä. Toverillisesti, näin miesten kesken.
Päiväni miehenä oli alkanut.
Miten ymmärtää, jos mies on umpiluuta?
Uusi roolini ei antanut minulle kuitenkaan parempia valmiuksia ymmärtää Huttusen Marttia.
Huttusen perheen Martti-isällä on pakkomielle, juoksu. Hänen elämäänsä mahtuu tasan kolme asiaa: juoksu, juoksu ja juoksu. Itse hän ei suinkaan juokse, vaan hankkimansa vamman vuoksi köröttelee lämpimässä Ladassa ja jakelee valmentajan määräyksiään lapsilleen auton etuikkunasta.
Martti on koulun vahtimestari. Suomen kestävyysjuoksu on menettänyt hänessä antaumuksellisen valmentajalahjakkuuden – Martin mielestä siis. Nyt hän joutuu katselemaan päivät pääksytysten naurettavia sählymailoja kantelevia koululaisia.
Martti tietää kaiken juoksusta, valmennuksesta, ihmiskehosta, oikeasta ravinnosta ja tietysti sankarillisista suomalaisista kestävyysjuoksijoista – ajalta jolloin heitä vielä oli. Nykysukupolvet ovat silkkaa velliä. Siksi Martti elää mieluummin menneisyydessä.
Kyseessä on tietysti Miika Nousiaisen kerrassaan hervoton kirja Maaninkavaara (Otava 2009).
Kaikella on hintansa
Maaninkavaara voisi olla pelkästään vauhdikas satiiri juoksuhulluudesta, ellei sen pohjavirta olisi traaginen. Isä-Martin pakkomielle tehdä ensin esikoisestaan Jarkosta ja myöhemmin 15-vuotiaasta Heidistä huippu-urheilija johtaa tielle, missä perheen maksama hinta nousee liian korkeaksi.
Kirja saa pian vauhdikkaan alun jälkeen syvästi traagisen käänteen. Siksi luin kirjaa myös vereslihalla. Välillä oli ratketa verisuoni Marttiin kohdistuneen raivon vuoksi ja tavan takaa lukeminen keskeytyi hillittömään naurukohtaukseen.
Miten Nousiainen onkin osannut kirjoittaa tämän kaiken näin poskettomalla otteella. Onko hänellä ollut jokin brain storming, jolla Martti-isän kootut konstit nostaa suomalainen kestävyysjuoksu alhosta oman perheen voimin on saatu yksiin kansiin? Itse aiheesta, kestävyysjuoksusta, Nousiaisen tiedot taitavat olla tyhjentymättömät. Tätä kirjaa ei ole synnytetty juoksemisen ulkopuolelta.
Heidi siis rääkätään sairaalakuntoon. Mutta ennen sitä hän on kutistunut alipainoiseksi, kuukautiset ovat loppuneet, yöt hän nukkuu isän magneettirummussa ja suunnitteilla on 16-vuotissynttärilahjaksi veritankkaus Keniassa. Tyhjästä aloittava, mutta juoksijaksi ilmeisen lahjakas teinityttö huipulle vuodessa. Martti on oppositiossa virallisten valmennusoppien kanssa, ei niinkään sisällöissä, mutta tahdissa ja kovuudessa.
Miksi Heidi alistuu eläimelliseen, tilapäiseksi tarkoittamaansa valmennusohjelmaan? Todellisen syyn alistumiseen Heidi tietää itse, samoin jarrutteleva, mutta voimaton äiti. Isä luulee kaiken aikaa omiaan.
Maaninkavaara viittaa Martin idollin, Kaarlo Maaningan, kotipaikkaan Posiolla. Siitä tulee hänen erakkomajansa, kun kaikki on ympärillä hajonnut.
Välimeren kalaa ja kreikkalaista olutta
Lopetin kirjan maratoniltana hotellissa loikoillessa.
Oma juoksuhulluuteni on niin lievää lajia, että samaistumisen vaaraa ei ollut. Nautin siis kirjan satiirista ja lennokkaasta kielestä sen "kaikilla mausteilla".
Mutta lukuherkku tuli jälkiruuaksi vasta sen jälkeen, kun olin juoksukaverini Lean kanssa mitalit kaulassa keikkuen nauttinut ateenalaisessa kulmaravintolassa maukkaan kala-annoksen kylmän kreikkalaisen oluen kera.
Ei laisinkaan hullumpi päivä miehenä: 42 km:n mittainen "kipaisu" vuoristoharjanteen yli ja sen päälle sopiva cocktail elämäniloja.
Julkaistu: 17.11.2009 klo 9:00
Anneli Kajanto on tiedelehden juokseva julkaisupäällikkö. Helsinkiläinen yhteiskuntatieteiden maisteri tuntee työnsä, ja vain työnsä, puolesta aikuiskasvatusta.
Vapaa sivistystyö merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä, identiteetin vahvistumista ja vireyttä elämässä. Hän toteuttaa sitä harrastamalla intohimoisesti kestävyysjuoksua, kirjallisuutta, elokuvaa, oopperaa, klassista musiikkia, marjastusta ja sienestystä.
anneli.kajanto[ät]kvs.fi