Paremman elämän toivossa I
Kirjalöytö 14 vuoden takaa. Nyt Nobel-palkitun kirjailijan.
En tiedä EU:n jäsenmaasta, Romaniasta, juuri muuta kuin Helsingin kaduilla istuvat romanikerjäläiset. Heistäkään en tiedä mitään, sillä useimmiten katson vaivautuneena muualle. Siinä he kyyhöttävät pahvimukeineen ja "sydäneläimineen" likaisella tai jäisellä kadulla. Huivien käänteiden takana pilkistävät milloin nuoren, milloin vanhan naisen kasvot – Euroopan äänettömät, mutta kiusallisen näkyvät osattomat.
Heitä arvioitiin olleen enimmillään 400, ympäri Helsingin keskusta-aluetta. Jos antaisin hänelle tänään, jäljellä olisi vielä 399 ja huomenna ja ylihuomenna taas 400.
Päähän pälkähdyksestä annan kerran lounaasta jääneen banaanini. Saan vastikkeeksi lämpimän hymyn ja ruskeat kauniit silmät.
Herta Müllerin synnyinmaassa
Kulutin yhden viikon Ceausescun Romaniassa yli 30 vuotta sitten. Muistan viikon tahmeana ja ankeana. Matkaseuralaiseni Heljän kanssa tutustuin pinnallisesti kahteen nuoreen. Heillä oli unelma päästä pois maasta. Kaikilla kuulemma oli.
Hotellin ala-aulassa televisio suolsi meluisasti Nikolai Ceausescun palvontaa ja armeijan ohikulkumarsseja. Mustan meren hiekkarantojen tyhjennyttyä auringonpalvojista rannat valtasivat yöksi aseistautuneet sotilaat, sadan metrin välein. "Ettei Neuvostoliitto hyökkäisi yllättäen yöllä."
Herta Müllerin, Nobelin kirjallisuuspalkinnolla 2009 palkitun mestarillisen kirjailijan, sydäneläin elää nyt Saksassa. Sinne se pääsi vaikeiden vaiheiden jälkeen Ceausescun Romaniasta. Müller kuului Romanian saksankieliseen vähemmistöön. Nuoren naisen kokemukset hän on kirjoittanut muiden muassa romaaniinsa Sydäneläin, jonka Tammi julkaisi vuonna 1996 (uusintapainos 2009, suomennos Raija Jänicken).
Herta Müllerin lahjakkuus kertojana on ainutkertaista ja minulle aiemmin kokematonta. Sydäneläin on kuin mustavireistä proosarunoa, ainutlaatuisissa ilmaisuissaan, pelkistyksissään, kielikuvissaan, kerronnan rytmissään ja rakenteessaan. Kertoja on kuin vaistot ja äly valppaana liikkuva, jahdattu nuori villieläin, joka vain haluaisi elämisenarvoisen elämän.
Diktatuurin varjon alla
Neljää saksankielistä nuorta opiskelijaa ja myöhemmin työssä käyvää aikuista, "minää", Georgia, Kurtia ja Edgaria yhdistää diktaattorin ja hänen koneistonsa pitkä, musta varjo. Nuoret ovat oppositiossa, mutteivät avoimesti kapinallisia. Sellaisia ei diktaattorin maassa voisi edes olla. Heidät vei yhteen opiskelijatoverin Lolan kuolema, jonka he tajuavat salaisen poliisin hirttäytymiseksi naamioimakseen murhaksi.
"Pelko on heidän kotinsa", kirjoittaa Müller opiskelijoista. "Pelkäsivät huutaneensa kapakassa jotain poliittista. Tiesivät että tarjoilijat raportoivat kaiken. Mutta humala varjelee päätä luvattomilta ajatuksilta ja sapuska tukkii suut. Vaikka kieli pystyy enää vain sopertelemaan, pinttynyt pelko pitää äänen kurissa."
Diktaattorin korvat ja silmät ovat kaikkialla. Nuorille diktaattori henkilöityy kapteeni Pjelenä susikoirineen. Hänen kuulustellessaan (ellei joku heistä viru sellissä) he saavat vuorotellen laulaa käskystä alastomina pientä kansanrunoksi väittämäänsä kapinarunoa, irvistävän susikoiran vartioidessa hyökkäysvalmiina.
Nuoret kehittävät salakielen. Arkin taitteessa (ja kaikissa tavaroissa) on hius ja hiuksen värillä on sanoma. Puhuttelusta kerrotaan huutomerkillä, sen sijalla pilkku tarkoittaa tappouhkausta, sana kynsisakset merkitsevät kuulustelua, kengät kotietsintää ja sana vilustunut varjostusta.
"Jumala" huomaa melkein kaiken, ainakin hiukset. Tiesikö "Jumala" senkin, että he salakuljettivat tullin ohi listoja ihmisistä, jotka kuolivat yrittäessään paeta maasta, kuka pimeään, kuka sumuun luottaen.
Georg saa lopulta passin ja pääsee Saksaan – ja löytyy välittömästi Frankfurtin pakolaiskeskuksen edestä kadulta kuolleena, yläkerran ikkunasta pudonneena. Kurt kokee kuolemansa Romaniassa. Edgar ja "minä" päätyvät Saksaan myöhemmin, ja maailmanhistoriallinen muutos toimii heidän edukseen.
Tarina on kolkko. Mutta Müllerin satiirinen ja älykäs kerrontatapa luo kirjaan maagisen imun. Kun äidit raportoivat kirjeissään lapsilleen sappivaivoistaan, pernastaan, ristiselästään ja vatsavaivoistaan, Müller kirjoittaa: "Nousin junaan ja matkustin isän hautajaisiin ja äidin selkäsärkyihin."
Müller aloittaa ja päättää kiehtovan ja synkän kertomuksensa samaan lauseeseen: "Jos me vaikenemme, olemme inhottavia, sanoi Edgar, jos me puhumme, olemme naurettavia." Herta Müller kirjoitti.
Kirjanystävien vihjeeksi
Remontteihin liittyvät loppuunmyynnit ovat IHANIA. Pääkauppunkiseutulaisilla on nyt oiva tilaisuus täydentää uusimman laatukirjallisuuden valikoimiaan mm. Keltaisen kirjasto-sarjassa, sillä Tammi myy 50–70 prosentin alennuksella kirjojaan Korkeavuorenkadun kaupassa. Tarjous on voimassa vielä viikon 24 ajan, ja hyllyt tyhjenevät. Tein muutamia kerrassaan herkullisia hankintoja.
Julkaistu: 6.6.2010 klo 9:00
Lukijoiden kommentteja
17.7.2010
Käänsin Herta Müllerin "Sydäneläimen" ranskan kielestä georgiaan. Sain työn nyt loppuun ja tunsin suurta lievennystä kuin pitkän epämielyttävän, mutta pakollisen tehtävän jälkeen. Kääntäminen kesti neljäa kuukautta. Tein sen kuitenkin omasta tahdostani.
Kukaan ei antanut edes vinkkiä, kun töissä kustantamossa puhuttiin uuden Nobel-palkinnon saajasta. Kaivoin esiin tekijän ehkä kaiken alakuloisimman kirjan. En ole lukenut hänen muita kirjojaan, vain artikkeleita, mutta jostain syystä "Sydäneläin" tuntuu kirjalta jossa ei ole ilon tai toivon häivääkään (jos ei lasketa tosiseikkaa, että itse "minä"-kertoja jäi henkkiin. Se kun tiedetään jo alusta, että kirjailija joten kuten pääsi kaipaamaansa Saksaan.)
Sitä toivon kipinää tunsin vain kerran, kun Edgar ja muut saavat postikortin melkein sekopäiseksi tulevalta Georgilta. Hymy tuli kasvoilleni, ehkä ainoan kerran, lukuuottamatta pätkää, jossa kirjailija kertoo vihreitä luumuja syövistä ja ne taskuihin tukkivista vartijoista. Päätin juuri siinä positiivisessa kohdassa ottaa kahvia ja välipalaa, mutta ryhdyttyäni taas käännöstyöhön sain heti seuraavasta lauseesta synkän mielen lukiessani, että Georgin lähettämä postikortti tuli vasta surusanoman jälkeen.
En kadu kuitenkin valintaani ja olen sitä mieltä, että Georgia ei ollut niin kaukana ilmapiirista, joka hallitsi Romaniassa Ceaucescon aikaan. Elettiinhän meillä Neuvostoliitossa. Eikä nykyinenkään tilanne on täydellinen vapaus.
Joskus tuntuukin täällä kököttäminen jonkinlaiselta leiriltä, josta päästetään suurlähetystöjen kautta pitkän nöyryyttämisen ja loukkauksien jälkeen "parempaan maailmaan" - eli EU:hun. Toivoisin kaikkien georgialaisten - ja varsinkin nuorison - lukevan kääntämäni "Sydäneläimen" sitten kun se on julkaistu - ja muistavan, miten voi käydä, kun kuuntelee vallanhimoisten höpötystä ja kun ei muisteta tai välitetä menneisyydestä.
Anneli Kajanto on tiedelehden juokseva julkaisupäällikkö. Helsinkiläinen yhteiskuntatieteiden maisteri tuntee työnsä, ja vain työnsä, puolesta aikuiskasvatusta.
Vapaa sivistystyö merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä, identiteetin vahvistumista ja vireyttä elämässä. Hän toteuttaa sitä harrastamalla intohimoisesti kestävyysjuoksua, kirjallisuutta, elokuvaa, oopperaa, klassista musiikkia, marjastusta ja sienestystä.
anneli.kajanto[ät]kvs.fi