Paremman elämän toivossa II
Juha Suoranta lainaa rikosoikeuden professoria Terttu Utriaista: "Jos on toiminut lain mukaan, se ei tarkoita, että on toiminut moraalisesti oikein."
Maaliskuussa 2009 Juha Suoranta piilotti isoisänsä asuntoon Tampereella 16-vuotiaan afgaanipojan Ashraf Sahilin, jota uhkasi käännytys Kreikkaan. Siellä kohtalona olisi ollut joutuminen kadulle. Kokemuksistaan Juha kirjoitti Piilottajan päiväkirjan (Like/Info pamfletti 2010). Se pistää lukijan selkä seinää vasten.
"On helppo sanoa taistelevansa tämän tai tuon asian puolesta, mutta vasta teot ratkaisevat", kirjoitti Henning Mankell traagiset käänteet saaneen Ship to Gaza -operaation jälkeen (HS 6.6.).
Niinpä niin. Ei minullekaan maksa mitään osallistua mielenosoitukseen tämän tai tuon hyvänä pitämäni asian puolesta. Amnestysta, Animaliasta ja sen semmoisista selviän maksamalla verkkopankin kautta jäsenmaksun ja kolkuttavasta omastatunnosta panemalla joulun alla rahaa hyväntekeväisyysjärjestöille. Ei tarvitse panna nahkaansa likoon tai kohdata ketään.
Juha pani itsensä likoon – ja kirjoitti kokemuksensa päiväkirjaksi. Se on terveellistä luettavaa.
Hän etsi apua ja tietoa vieraista asioista eri puolilta, turvapaikanhakijoiden ja maahanmuuttajien asioita edistävistä järjestöistä, Kirkolta, viranomaisilta ja netistä. Hän perehtyi EU:n Dublin-asetukseen sekä kotimaisiin säädöksiin ja niiden tulkintoihin. Tietojen, tulkintojen ja toimenpiteiden viidakko tuntui tuskaiselta hallita. Asiat veivät aikaa, aikaa, aikaa. Tarvittiin yhteyksiä ja verkostoitumista.
Hän oppii itsehillintää, vaikka ajoittain se murtui. "Paras tapa edistää näitä ja ehkä muitakin asioita on olla kuin jäävuori, ei meuhkata eikä protestoida, vaan pysyä asiassa."
Hän joutui kasvotusten eettisten ja periaatteellisten kysymysten kanssa samalla, kun useimmat asiat ovat mitä arkipäiväisimpiä ja konkreettisia. "En taida pärjätä tässä tilanteessa ilman sorrettujen pedagogiikkaa, en ehkä myöskään ilman sorrettujen teologian taistelevaa uskoa..."
Vanhempi, ystävä vai auttaja?
Hän miettii suhdettaan Ashrafiin. Onko se vanhemmuutta, ystävyyttä vai auttajan suhde? Ehdottomasti auttajan. Enempää hän ei voi eikä halua. Jo auttajana hän on kokonaisvaltaisesti sidottu.
Mitä merkitsee, että ottaa vastuulleen tuntemattoman alaikäisen turvapaikanhakijan? Ei voi ajatella auttavansa tänään ja unohtavansa huomenna. Ashraf on tullut auttajastaan riippuvaiseksi. Hänen tarpeensa alkavat kanavoitua yksin Juhan kautta.
On syntynyt riippuvuussuhde, josta Juha kaipaa välillä vapautusta – taukoa, aikaa muuhunkin, hitusen lomaa, aikaa keskittyä yliopistotyöhön... Välillä hänen on valehdeltava soittavalle Ashrafille, ettei ole nyt Tampereella, koska juuri tällä hetkellä ei jaksa.
"Miten muut maahanmuuttajien vapaaehtoiset auttajat jaksavat toimia, mikä henki heitä kantaa?... Minun henkeni on heikko," hän joutuu tunnustamaan. Ydinkysymys on vuorovaikutuksen molemminpuolisesta palkitsevuudesta. Juha kokee suhteen yksipuoliseksi.
Kuitenkin Ashraf on oma-aloitteinen, toiveita ja unelmia täynnä, eteenpäin pyrkivä.
Hän on jo kokenut paljon ikäisekseen: paennut Afganistanista talebaneja ensin Pakistaniin, sieltä Iraniin, linja-autolla Turkkiin, Turkin vuorien yli jalan, kumiveneellä Kreikan lähisaarille...
Onko Ashrafilla oikeus hyvään ja turvalliseen elämään?
Juha viittaa lukemaansa artikkeliin, missä poliisi näkee hyvän sosiaaliturvamme syyksi turvapaikanhakuihin. Ei sinänsä koske Ashrafin tapausta.
"Turvapaikanhakijoita pidetään jutussa rikollisina, jokseenkin ala-arvoisina ihmisinä, joiden motiivit (hyvinvointi, työ, opiskelupaikka, entistä parempi elämä) ovat epäilyttäviä ja tuomittavia. Hui, niitähän täytyy kavahtaa, kun ne noin paljon elämänpäämääriltään eroavat `meistä suomalaisista`", hän sivaltaa.
Ei Juha Suorannan Piilottajan päiväkirjaa ja sen eettisiä pohdintoja yhteen blogiin voi tyhjentää. Kirja seuraa Ashraf Sahilin matkassa elokuulle 2009. Ashraf on saanut opiskelupaikan ammattikoulun kolmevuotiselta tietoliikennetekniikan linjalta.
Onnellinen loppu? Tärkeä ja haluttu elämänkäänne ainakin. Itse piilottajalle kuusi kuukautta on todellinen oppimisprosessi. Miksi sitä kutsutaan? Projektioppimiseksi, kokemuksesta oppimiseksi...? Hyvin monipuolinen se ainakin on, itsetuntemuksesta alkaen.
Julkaistu: 15.6.2010 klo 9:00
Anneli Kajanto on tiedelehden juokseva julkaisupäällikkö. Helsinkiläinen yhteiskuntatieteiden maisteri tuntee työnsä, ja vain työnsä, puolesta aikuiskasvatusta.
Vapaa sivistystyö merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä, identiteetin vahvistumista ja vireyttä elämässä. Hän toteuttaa sitä harrastamalla intohimoisesti kestävyysjuoksua, kirjallisuutta, elokuvaa, oopperaa, klassista musiikkia, marjastusta ja sienestystä.
anneli.kajanto[ät]kvs.fi