Picasso, Stalin ja machiavellit

Picasson työ Stalinista vuonna 1953 nostatti myrskyn Ranskan kommunistisessa puolueessa.

Ateneumin Picasso-näyttely on koonnut ennätysmäisen kävijäjoukon ja sai jatkoaikaa. Mutta missähän mahtaa olla Pablo Picasson työ Josif Stalinista, työ jonka taiteilija teki tilauksesta Stalinia ylistävään L`Humanité-lehden erityisnumeroon tämän kuoltua 1953?

Fiasko ei ollut se, että Stalin näytti työssä "julmalta aasialaiselta", vaan kommunistikirjailija Elsa Trioletin sanoin se, että joku oli mennyt piirtämään Stalinin kasvot.

Picasso oli toki aiemminkin tehnyt kunniaa diktaattorille. Kun Ranskan kommunistinen puolue organisoi vuonna 1948 diktaattorin 70-vuotissyntymäpäivän kunniaksi suurisuuntaisen lahjakeräyksen, Picasso antoi 4 000 muun lahjan joukkoon henkilökohtaisena lahjanaan tekemänsä teoksen Stalinin malja.

Sekään ei taida olla Ateneumin näyttelyssä.

Ei Picasson lemmensuhde Neuvostoliittoon ollut kuitenkaan rypytön. Neuvostoliitto organisoi kesällä 1948 Puolan Wroclawiin konferenssin Intellektuellit maailmanrauhan puolesta. Ranskan kommunistisen puolueen delegaatioon kuului itsestään oikeutetusti myös Pablo Picasso. Konferenssi oli kuitenkin Stalinin ja Andrei Ždanovin masinointi ainoan hyväksyttävän taidesuunnan, sosialistisen realismin, puolesta ja siinä sivussa avoin hyökkäys Sartren "porvarillista taantumusfilosofiaa" ja Picasson "rappiotaidetta" vastaan.

Kun kirjailija Alexander Fadejev luki pöntöstä Ždanovin hänelle kirjoittaman puheen, Picasso otti perskännit.

Ranskan kommunisteille tuomio on hankala paikka, olihan Picasso heidän kruununjalokivensä. Asia ratkaistiin näppärästi verbaalisella tasolla: Picasso ei ole kommunistinen taiteilija vaan taiteilija, joka on kommunisti. Kaikki hyvin!

Rikkumattoman luotettavat toverit

Ranskan kommunistisen puolueen politiikkaa toisen maailmansodan jälkeen leimasi rikkumaton kuuliaisuus Kremlille. Vastarintaliikkeen haluttiin kääntyvän Natsi-Saksan vetäytymisen jälkeen vallankumoukseksi ja Moskovassa sotavuodet oleillutta Maurice Thorezia odotettiin kuin messiasta käynnistyvän vallankumouksen johtoon.

Toisin kävi. Stalin kielsi (ylenkatsomaansa) Thorezia horjuttamasta liki uppoavaa Ranska-laivaa. Kaikki liikenevät voimat tarvittiin Saksan panemiseksi polvilleen, eikä sitä heikentämään kaivattu Ranskassa väistämätöntä sisällissotaa. Kremlin politiikassa oli vain yksi johtava ajatus, Neuvostoliiton etu.

Kotimaahan palaavan Thorezin sovitteleva ja yhteistyöhakuinen politiikka olikin Ranskan kommunisteille täystyrmistys.

Omaa valtiota vastaan

Mutta kurssi vaihtui ja kerralla 180°. Kun Saksa oli nujerrettu, kommunistit saivat uuden käskyn, sabotoida valtiota ja yhteiskuntaa kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Katastrofaalisessa tilassa olevasta Ranskasta puuttui kaikkea, mutta lämmityspolttoainepula ja ainainen kylmyys olivat sietämättömimmät. Kaikki oli kortilla. Pariisilaisten arvioitu päivittäinen energiamäärä oli vielä vuonna 1946 vaivaiset 1337 kaloria. Suorastaan dickensmäisessä kurjuudessa elävien työläisten ja köyhän väen elämässä savijalkaisten hallitusten horjuttaminen ei ollut mitenkään vaikeaa.

Kommunistit ylsivät ensimmäisissä parlamenttivaaleissa 30 prosentin kannatukseen. Ensimmäinen naula kommunistien arkkuun tuli kuitenkin vuoden 1947 lakkoaallon myötä. Estääkseen mellakkapoliisien tuontia kaivosalueelle kommunistilakkolaiset purkivat 25 metriä päärataa. Sen seurauksena Pariisista Tourcoingiin matkalla ollut pikajuna suistui raiteilta, 16 ihmistä kuoli ja 30 loukkaantui vakavasti. Se oli liikaa muille duunarille.

Titosta tuli pahis

Horjumatonta uskollisuutta kuvastaa suhtautuminen marsalkka Josip Broz Titoon. Tito oli ranskalaisten kommunistien sankari. Sitten tuli Stalinin ja Titon välirikko ja suhtautuminen Titoon muuttui liki yhdessä yössä. Kun entinen kommunistiministeri Louis Teuléry rohkeni parjauksen keskellä puolustaa Titoa, mielipiteen hintana olivat potkut puolueesta. Hän joutui vaimoineen vanhojen vastarintatovereittensa 30 vuoden tervehtimis- ja puhumispannaan.

Sosiaalinen eristäminen on tyrmäävä rangaistus, sillä entistä kommunistia eivät sulkeneet sosiaaliseen piiriinsä myöskään toisin ajattelevat.

Nikita Hruštšovin kuuluisa Stalinin hirmuteot tuomitseva puhe vuonna 1956 vaiettiin L`Humanitessa täysin. Uusi käänne oli Stalinia jumaloineille mitä kiusallisin.

Intellektuellit machiavelleina

Entä ns. intellektuellit, kuten Jean-Paul Sartre ja hänen "perhekuntansa"? Sartren kuuluisa välirikko kirjailija Albert Camusin kanssa syntyi, kun Sartre puolusti Stalinin 30-luvun lopun näytösoikeudenkäyntejä eikä suostunut näkemään moitteen sanaa Baltiassa toimeenpannuissa kyydityksissä.

"Moralismi oli porvarisen idealismin viimeinen linnoitus, josta emme olleet päässeet vielä kokonaan irti", suri Simone de Beauvoir myöhemmin. Hänelle kysymys Stalinin menetelmistä oli "epäoleellinen".

Mainioita käänteitä ranskalaisesta macciavellismista löytyy Antony Beevorin ja Artemis Cooperin teoksesta Pariisi miehityksen jälkeen 1944–1949 (Siltala 2009, 515 sivua).

Teoksen kolme keskeistä juonnetta on natsimiehitys ja puhdistus osana ranskalaisten keskinäistä välienselvittelyä, älymystön osoittama ihannointi vallankumouksen julmuudelle sekä Ranskan ongelmallinen suhde Yhdysvaltoihin.

Amerikka-suhdetta symbolisoivat coca-colan maihinnousu sekä 40-luvun lopulla käynnistynyt teollisuuden uudenaikaistaminen Marshall-avun turvin. Porvarillinen Ranskan oli valinnut leirinsä.

Julkaistu: 19.1.2010 klo 10:21

Delicious Facebook Kerro kaverille

Keskustele aiheesta »