Sade saa laulamaan
"Parviaisen laulukirja", kirja-aarre
Laulan sateessa, kun sadekuuro yllättää minut fillarin selästä ja marja- tai sienimetsässä. Kuulijakunta on silloin vähissä, mutta se ei ole syy laulaa — vaan sade.
Äänialani on kapeutunut käytön puutteessa. Tilaisuuksia laulaa yhdessä on ani harvoin. Suomalaiset eivät näet laula, karaokeväkeä lukuunottamatta. Hautajaisissakin kristikansan keskellä veisaan harvojen joukossa, vaikken edes kuulu kirkkoon. Useimmat liikuttavat äänettömästi huuliaan tai eivät edes sitä.
Lähimuistoni on rattoisa ja raivokaskin kilpalaulanta Pietari-seuran reissulla maaliskuussa Pietarissa. Se ikäpolvi osasi myös maakuntalaulut. Mutta kielenkantojen irrottamiseen tarvittiin notkuva pöytä.
Itsensä ilmaisu laulamalla, hyräilemällä, tanssimalla tai soittamalla tavoittaa meissä jotain perustavalla tavalla oleellista. Koko kroppa herää eloon. Yhdessä laulaminen luo vankan tunteen yhteenkuuluvuudesta, vetoaa tunteittemme laajaan kirjoon pakahduttavasta juhlallisuudesta hulluttelevaan hilpeyteen tai kaihoon, suruun ja kauneuden kaipuuseen.
Laulu — niin monessa, niin moneksi
Musiikkipedagogi Ava Numminen puhuu musiikin aivotutkimuksen tulosten viemisestä arkeen siksi, että tieteellisellä tasolla tiedämme jo paljon laulun voimasta ihmisessä. Laulamisen merkityksestä voidaan siis puhua aivojen ja oppimisen tasolla. Lapsella laulamisella on yhteys tarkkaavaisuustaitojen ja kielen kehittymiseen.
Laulaminen soveltuu muistisairaiden hoitoon, änkytyksen korjaamiseen, Parkinsonin taudin oireiden lieventämiseen ja ties mihin. Silloin puhutaan rytmistä, tahdistamisesta, hengityksen ja kurkunpään kehittämisestä, muistin uumenien aktivoinnista. Psyykkinen hyvän olon kokemus on asia erikseen.
Ava Numminen haluaa laulamisen ja hyräilyn arjen instrumentiksi kaikkeen hoitotyöhön. Muistan edellisestä työpaikastani postia jaelleen Irjan. Kulkiessaan käytävillä hän hyräili hyväntuulisesti — ja hilpeä fiilis työyhteisössä kulki hänen perässään kuin lempeä tuulenvire.
Kotikirjastoni aarteita on Lauri Parviaisen kokoama Koulun laulukirja (1934/1942). Siellä ovat kauneimmat joululaulut, isänmaalliset laulut, maakuntalaulut, hengelliset laulut, kansanlaulut, raittiuslaulut ja iloiset luontoon ja vuodenaikojen vaihteluun liittyvät laulut.
Ehdoton lempparini kirjassa on Jaakko Juteinin (1781—1855) kaunis Täällä Pohjantähden alla, siis laulu, jonka nimen Väinö Linna nappasi kirjasarjansa nimeksi. Ja laina jatkui myöhemmin Eppu Normaaliin.
Nuorena aikuisena kului käytössä myös monipuolinen Metallin laulukirja. Edellä listatun lisäksi siinä olivat tietenkin työväenlaulut, runsaasti kansanlauluja sekä Reino Helismaan ja muiden kuplettinikkareiden parhaat.
Kummilliset ja kadehdittavat virolaiset
Ihailen ja kadehdin virolaisissa koko kansaa yhdistävää taitoa ja halua laulaa. Laulun riemu huipentuu laulujuhlilla, joihin osallistuu aivan käsittämättömät määrät laulajia ja kuoroja. Toisen maailmansodan jälkeen laulujuhliin on osallistunut kulloinkin 23 000—32 000 laulajaa. Kuoroja on vastaavasti 700—1 100. Yleisöä on satoja tuhansia.
Virossa järjestetään suuret laulujuhlat viiden vuoden välein. Viimeisin oli kaksi vuotta sitten: 864 kuoroa ja 26 430 laulajaa. Välivuosina järjestetään yhtä massiivisia nuorten tanssi- ja laulujuhlia, viimeksi viime heinäkuussa.
Mutta hämmästyttävintä on se, että Virossa syntyy joka vuosi uusia lauluja, jotka yhdistävät kaikenikäistä kansaa kaikista sosiaaliluokista. Laulut ovat aina perin virolaisia, ja virolaiset rakastavat niitä.
Siitä yhtenä uutena esimerkkinä on Villu Kangurin sanoittama ja Riho Sibulin säveltämä Liivimaan pastoraali, hulvaton junttibiisi: "Mulla on virsuissa virtsaa ja luonnetta vähän...".
Mutta takaisin sateeseen. Ehdoton sadelauluni on peräisin partioliikkeestä:
"Ootko kulkenut sä sadepilven alla veden virratessa pitkin vaatteitas?/ Ootko lyhentänyt matkaa laulamalla? Onko laulu soinut eessäs, takanas?/ Onko sulle tuttu ilo toveruuden, jota vaikeudet yhtä voimistaa?/ Ootko yhteistyöstä saanut innon uuden, joka sateessakin laulamaan sun saa?"
Videolla Liivimaa pastoraal nuorten tanssi- ja laulujuhlilta Tallinnasta heinäkuussa:
Julkaistu: 19.9.2011 klo 9:59
Anneli Kajanto on tiedelehden juokseva julkaisupäällikkö. Helsinkiläinen yhteiskuntatieteiden maisteri tuntee työnsä, ja vain työnsä, puolesta aikuiskasvatusta.
Vapaa sivistystyö merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä, identiteetin vahvistumista ja vireyttä elämässä. Hän toteuttaa sitä harrastamalla intohimoisesti kestävyysjuoksua, kirjallisuutta, elokuvaa, oopperaa, klassista musiikkia, marjastusta ja sienestystä.
anneli.kajanto[ät]kvs.fi