Se toinen maihinnousu

Yhdysvallat ja Ranska olivat sodan jälkeenkin kuin vahvatahtoinen tanssipari: kumpi oikein määrää tahdin?

Antony Beevorin ja Artemis Cooperin teoksen Pariisi miehityksen jälkeen 1944–1949 (Siltala 2009) yksi ydinteema on Ranskan kipeä suhde uuteen supervaltaan, Yhdysvaltoihin. Kylmä sota alkoi heti toisen maailmansodan jatkoksi. Yksi rintamalinjoista kulki ranskalaisten kesken, olihan Ranskassa kommunistien kannatus sodan jälkeisen Länsi-Euroopan vahvinta.

Atlantin yhteys takkuili jo heti alussa. Normandiassa huhtikuussa 1944 maihin nousseet liittoutuneet halusivat painaa Saksan armeijan niskaan ja jättää Pariisin toistaiseksi sikseen.

Rooseveltin kanta olisi voinut koitua Pariisin tuhoksi, olihan Hitler määrännyt Pariisia miehittävän komentajansa, kenraali Dietrich von Choltitzin pitämään kaupunki viimeiseen mieheen ja "tuhoamaan se rauniokasaksi". Tuhoamiseen haluton kenraali toivoi nopeaa antautumistaan ennen kuin Hitler vainuaa viivyttelyn ja määrää Luftwaffenin pommikoneet Pariisin päälle.

Ranskalaisosasto sai kuin saikin marssia liittoutuneiden joukkojen kärjessä vapauttamaan Pariisia.

Lyhyen huumaavan hetken jenkkisotilaat olivat ranskattarien hellimiä sankareita, eikä vapautuspäivää seuraavina öinä uskottu yhdenkään sotilaan joutuneen nukkumaan yksin.

Vastarintaliikkeen näkyvimmästä henkilöstä, Charles de Gaullesta, tuli vapautetun Ranskan väliaikaisen hallituksen itseoikeutettu johtaja.

Veljeys viilenee

Jälleen takkuili. Rooseveltin ja de Gaullen kemiat eivät synkanneet. Ranska sai odottaa nöyryyttävät puoli vuotta hallituksensa tunnustamista. Se loukkasi. Ranska piti itseään suvereenina valtiona, Roosevelt puhui edelleen Ranskasta liittoutuneiden sotatoimialueena.

Jääräpäinen de Gaulle ajoi omaa politiikkaansa: rauha Euroopassa taattaisiin jakamalla Saksa maataloutta harjoittaviksi pikkuvaltioiksi ja rakentamalla Ranskasta Euroopan teollisuusmahti. Saksalta de Gaulle halusi lohkaista Reinin läntiset rannat, Ruhrin ja Elsassin.

Muutenkin de Gaullen käsitys maansa sodanjälkeisestä asemasta oli suuruudenhullu. Siirtomaista pidettiin kynsin hampain kiinni. Antikommunisti de Gaulle visioi Ranskan suurvalta-aseman takeeksi läheisestä suhdetta Neuvostoliiton kanssa, eikä se jäänyt Kremliltä hyödyntämättä. De Gaulle suorastaan työnsi hajoita-ja-hallitse -aseet Stalinin käsiin.

Ihmisten kesken

Arjen elintasokuilu herätti katkeruutta. Amerikkalaisilla sotilailla oli kaikkea sitä, mikä nälkää näkeviltä ja kylmästä kärsiviltä ranskalaisilta puuttui. Mustan pörssin vaihtokurssi oli niin häikäisevä, että jenkit ja britit saattoivat elää kuin kroisokset, jos vain ostettavaa löysivät.

Keskiverto pariisilainen oli aliravittu ja häneltä puuttui liki kaikki elämisen perusedellytykset. Leivän ja maidon säännöstely voitiin purkaa vasta vuonna 1948, sekin Marshall-avun seurauksena.

Merkittävin linjapuhe

Kesäkuussa 1947 Yhdysvaltain ulkoministeriksi nimitetty kenraali George Marshall piti käänteentekevän linjapuheensa. Hän esitti Euroopan nostamista jaloilleen mittavan jälleenrakennustuen turvin. Euroopan jättämisestä oman onnensa nojaan seuraisi pelkästään huonoa, mantereen luisuminen Kremlin syliin.

Ensimmäiseen suunnitelmaa koskevaan kokoukseen heinäkuussa 1947 osallistui myös Molotov. Hän oli vastahankainen, ja Neuvostoliitto esti sittemmin "etupiirinsä" maita hakemasta tai saamasta Marshall-apua. Suomi kuului joukkoon. Marshall-avun vastustamisesta tuli yksi Neuvostoliiton politiikan ydinasioita.

Saksa jälleen keskiöön

Vastoin Ranskan tahtoa Saksasta tuli Yhdysvaltain strategian ydinalue. Siinä pyrkimyksessä Saksan teollisuus tuli nostaa pikimmiten jaloilleen ja johtotehtävät luovuttaa saksalaisille itselleen.

Jääräpää de Gaulle oli "hyllytetty" ja Ranska muutti kurssia yritettyään ensin turhaan yhteistyötä omaan imperiumiinsa käpertyneen Englannin kanssa. Ranskan ulkoministeri Robert Schuman toi julki Ranskan ja Saksan sitomisen niin tiiviiseen yhteistyöhön, ettei se mahdollistaisi uutta vihollisuutta.

Oivallus johti Euroopan hiili- ja teräsyhteisön luomiseen vuonna 1951.

Ranskalaiset hyödynsivät Marshall-apunsa taitavasti talousmiehensä Jean Monetin sodan jälkeen laatimaa teollisuuden uudistussuunnitelmaa noudattaen. Maa modernisoi raskaan teollisuutensa. Se nosti myös vanhat vahvuutensa, muotiteollisuuden ja turismin.

Amerikkalaiset turistit vyöryivät Pariisiin ja miehittivät sen ani harvat siedettävän viihtyisät ravintolat ja kahvilat.

Marshall-apunsa kanssa Yhdysvallat ei viivytellyt. Kun ensimmäiset viljalaivat lähtivät vuonna 1947 Texasista kohti Eurooppaa, muutaman kuukauden kuluttua Atlantin ylitti päivittäin 150 täysinäistä rahtilaivaa. Logistisena hankkeena operaatio jätti varjoonsa kaikki toisen maailmansodan kuljetusoperaatiot.

Yhdysvallat, ulkoministeri Averell Harrimanin johdolla, toteutti lyhyen ajan sisällä toisen maihinnousunsa Eurooppaan.

Siitä tulikin sitten pitkäkestoinen.

Julkaistu: 2.2.2010 klo 9:00

Delicious Facebook Kerro kaverille

Keskustele aiheesta »