Stalin ja historian tulkinnat

Kylmä sota seurasi toistaa maailmansotaa ja Neuvostoliitolla on ollut tarve vaieta jenkkiavusta.

Muutama viikko sitten vieraili Helsingin yliopiston Aleksander-instituutissa Turun yliopiston Venäjä-asiantuntija, professori Marianne Liljeström. Hän totesi venäläisten historiantutkijoiden polarisoituneen Stalinin arvioinnissa. Yhtäältä on "totalitaristien" valtiojyrä-tulkinta, toisaalla "revisionistitutkijain" kaaosteoria. Andreï Makinen toiseen maailmansotaan sijoittuva Maa ja taivas sulattaa nämä yhteen: kaoottista politiikkaa, mutta valtiojyrällä toteutettuna.

Liljeströmin mukaan kahden historiantutkijain koulukunnan varsinainen ero on siinä, että totalitaristit ovat kiinnostuneet vallasta ja sen toimintatavoista ja selittävät historiaa tästä käsin. Antitotalitaristit pitävät tulkintaa liian kapeana, koska se unohtaa inhimillisen tietouden, tradition ja arkikulttuurin.

Vuonna 2001 Venäjällä annettiin hallitusohjelma "Venäjän federaation kansalaisten patrioottisesta kasvattamisesta". Yksi sen tavoitteista on Stalinin rehabilitointi historiallisen jatkuvuuden tunteen luomiseksi ja Venäjän muistin välineellistäminen palvelemaan isänmaallisuutta. Totuudesta siis viis.

Pyrkimyksissä on onnistuttu, vaikka glasnostin ja perestroikan kauden herättämä historiannälkä on nostattanut elämän- ja omaelämänkertojen buumin, eräänlaisen virallisen totuuden vastavirran.

Sain Andreï Makinen kirjan Maa ja taivas (2004) helmikuussa ystävältäni Dmitriltä, joka poimi sen alkutalven kirja-alesta. Saatoin todeta sen yhtä koskettavaksi ja julmaksi kuin muut Makinelta aiemmin lukemani kirjat, Ranskalainen testamentin, Venäläisiä unelmia ja Veran. Makine tuntee Neuvostoliiton lähihistorian ja siinä eläneiden ihmisten arjen läpikotaisin ja pystyy taitavin vedoin välittämään kertomansa lukijan ihonpintaan.

Juuri asiantuntemuksessa, syvässä myötätunnossa kohtalon jalkoihin tallautuneita ihmisiä kohtaan ja taidossa välittää ne lukijalle on Makisen teosten lumo.

Karua kertomaa

Jälleen liikutaan useassa aikatasossa. Kertoja on neuvostoliittolaisen orpokodin kasvatti, jonka kokemaa kuvataan niin kasvuikäisenä poikana kuin aikuisena, menneisyyden jäljille palaavana emigranttina. Orpokoti ei ole mikä tahansa. Sinne on sijoitettu neuvostoyhteiskunnan halveksituin aines: teloitettujen upseereiden orvoksi jääneet jälkeläiset.

Poika saa kuitenkin suojelijan, ranskalaissyntyisen Aleksandran, jonka oma kohtalo on raastava. Hän tuli 20-luvun alussa sisällissodan riehuessa kansainvälisen Punaisen Ristin vapaaehtoistyöntekijäksi Venäjälle - ja jossakin vaiheessa raja sulkeutui.

Kirjan toinen varsinainen tarina onkin Neuvostoliittoon vapaaehtoisena ajautuneen ranskalaisen taistelulentäjän Jacques Dormen kohtalo Aleksandran kertomana.

Ja juuri Jacques Dormen kohtalon kautta Makinen kirja kytkeytyy kysymykseen Stalinin sodanjohdosta: oliko Stalin rationaalinen valtiojyrä vai impulsiivinen ja oikukas uusien määräysten innovoija. Makisen kirjassa käskyjen ja niiden tulkintojen uhreiksi joutuvien kokemuksissa monet niistä ovat järjenvastaisia ja tuhoisia.

Toteenpanijat ovat tietysti oma ihmislajinsa. Jos määräyksenä on paljastaa tietty määrä vakoojia kuukaudessa, kiintiöt täyttyvät ja ylittyvät stahanovilaisen sutjakkaasti pikatuomioita jakavien nahkatakkihirviöiden heiluessa revolvereineen.

Minulle Makinen kirjan hurjin juttu on visusti vaiettu tieto siitä, että Yhdysvallat lahjoitti liittolaiselleen Neuvostoliitolle 8 000 taisteluhävittäjää, jotka kuljetettiin kuljetuskoneiden ruumassa hengenvaarallista reittiä Siperian halki. Näillä lahjoituskoneilla oli ratkaisevan suuri merkitys sodan kääntymisessä itärintamalla Saksan häviöksi.

Hävittäjien kuljetukseen mobilisoitiin kaikkein taitavimmat taistelulentäjät, Makinen kirjan Jacques Dorme on yksi heistä. Lopulta hän on oman laivueensa johtaja.

Sitten tulee Kremlistä uusi käsky. Polttoaineen säästämiseksi koneet on lennätettävä Yhdysvaltain pisteestä A Neuvostoliiton pisteeseen B kartalle vedettyä viivoittimen viivaa myöten. Määräyksen protestoijille ilmoitetaan, että tottelematon on sabotööri ja kansanvihollinen. Kuitenkin vuortenseinämien ja -huippujen vuoksi käsky on toteutuskelvoton. Kirjassa se johtaa Jacquesin tuhoutumiseen. Kone iskeytyy pystysuoraan jäiseen vuorenseinämään, kun ei jaksa kohota sen yli.

Otan ehkä romaanin liiankin todesta, mutta putinilainen Venäjän kansalaisten patrioottinen kasvattaminen jättää tällaiset ja vastaavat Kremlin sodanjohdon yksityiskohdat kertomatta.

Ohjelma on jo tuottanut hyvän sadon: enemmistön venäläisistä kerrotaan pitävän Stalinia hyvänä jätkänä. Mitä nyt arviolta kymmenen miljoonan oman maan kansalaisen tuhoaminen haittaa saavutetun hyödyn rinnalla: maa pakkokollektivisoitiin, luotiin ennätysajassa raskas teollisuus, Suuressa isänmaallisessa sodassa kuuluttiin voittajiin ja sen jälkeen syntyi imperiumi, jonka rajojen palauttamista nyt haikaillaan.

Julkaistu: 24.3.2009 klo 9:25

Delicious Facebook

Keskustele aiheesta »