Syö tai tule syödyksi
Valkoinen tiikeri on terävä kuvaus intialaisen yhteiskunnan armottomuudesta.
Englantilainen Booker Prize on aiemminkin nostanut esiin sen, että Intiassa syntyy varteenotettavaa ja seuraamisenarvoista kaunokirjallisuutta. Arundhati Royn Joutavuuksien jumala (1997) on lukukokemusteni ehdotonta kärkeä. Viime vuonna Bookerin sai Aravind Adigan romaani The White Tiger.
Onnitteluni BTJ Finlandille ja sen ketterästi kansainvälistä kirjallisuutta seuraavalle kustannuspäällikkö Tero Norkolalle Valkoisen tiikerin julkaisemisesta suomeksi. Adigan teokselle uskoisi olleen muitakin ottajia. Nopea toiminta on osa ammattitaitoa.
Norkola on aiemminkin osoittautunut ketteräliikkeiseksi tai ainakin varmavainuiseksi.
Kuvitteellinen kirje pääministeri Jinbaolle
Rakenteellisesti kirjan idea on tässä: Kiinan pääministeri Jinbao on tulossa valtiovierailulle Intiaan tutustuakseen erityisesti Bangaloren yksityisyrittäjyyteen. Yksityisyrittäjä, peitenimeltään Ashok Sharma Bangaloresta kirjoittaa pääministerille kuutena yönä kuvitteellista kirjettä, jossa hän oman elämäntarinansa kautta kertoo, miten Intiassa päästään yksityisyrittäjäksi ja menestytään siinä.
Kirjoittaja on etsintäkuulutettu äveriään työnantajansa murhasta. Vain hän itse tietää, että murhattuaan isäntänsä hän vei mennessään salkullisen poliittisten rosvojen taskuihin tarkoitettuja lahjusrahoja. Intiassa toimivat viidakon lait: Syö tai tule syödyksi.
"Te kiinalaiset olette ilmeisesti, sir, päässeet pidemmälle kaikin mahdollisin tavoin, mutta teiltä puuttuvat yksityisyrittäjät. Ja meidän maallemme, vaikka meiltä puuttuu juomavesi, sähkö, viemäröinti, julkinen liikenne, taju hygieniasta, kurista ja järjestyksestä, kohteliaisuudesta ja täsmällisyydestä, on yksityisyrittäjiä... Ja nämä yksityisyrittäjät – me yksityisyrittäjät – ovat perustaneet kaikki ne ulkoistamisyritykset, jotka käytännöllisesti katsoen pyörittävät koko Amerikkaa tällä hetkellä."
Yksityisyrittäjien lisäksi Kiinalta puuttuu tietysti – toisin kuin Intiasta – demokratia. Ashol, oikealta nimeltään Balram Halwai on "äänestänyt" aina, vaikkei ole koskaan nähnyt, miltä äänestyskoppi näyttää. Äänestyksessä käytettävät köyhien ja katuojakansan sormenjäljet kun on joku kasvoton vallankäyttäjä myynyt milloin kellekin valtaan pyrkijälle tukkutarjouksella.
Miksi tiikeri on valkoinen?
Adiga kuvaa taitavasti Balram Halwain kerronnan kautta, miten intialainen yhteiskunta sementoi jäsenet siihen asemaan, johon hän on syntynyt. Siitä pitää huolta mätä ja korruptoitunut järjestelmä, mutta myös länsimaalaisittain tolkuton myötäjäiskulttuuri.
Poikkeuksellisen lahjakas Balram otetaan vastoin isän tahtoa pois koulusta ja hänen pienet kätensä pannaan hiilenmurskaajan töihin, kun koko lähisuku joutuu maksamaan serkkusiskon myötäjäisiä ja häitä. Siinä jokainen ryövätään putipuhtaaksi.
Jos joku onnistuu murtamaan elinolojensa kohentamisen esteet, hän on viidakon valkoinen tiikeri. Ja onnistuakseen hänen on oltava poikkeuksellisen onnekas ja mukauduttava ilman omaatuntoa viidakon lakeihin.
Balramin unelmat murskautuvat jo lapsena. Aikuisena miehenä hän oppii oman nahkansa kautta selviytymisen säännöt. Hän oppii, että Intiassa on kaksi yhteiskuntaluokkaa: isomahaiset ja pienimahaiset, ja heidän todellisuutensa eivät kohtaa.
Isomahaisia Balramin lapsuudessa ovat muiden muassa Puhveli, ahnein kaikista. Hän putsaa riksat ja tiet putipuhtaaksi. Joten jos omistaa riksan, kuten Balramin isä, tai käyttää tietä, joutuu maksamaan Puhvelille kolmanneksen kaikista tuloistaan. Tai Haikara, joka omistaa joen ja rahastaa jokaisesta joen ylityksestä ja kalasta. Tai Villisika, joka omistaa kylän kaiken kelvollisen maan, tai Korppi, joka omistaa kaikki kuivat kivikot, ja kynii korvaukset rutiköyhiltä lammaspaimenilta.
Paperilla lapset saavat terveellisen kouluaterian, mutta vain paperilla. Hallituksen myöntämät suunnattomat summat ovat valuneet eri vaiheissa yksityisiin taskuihin, viimeisimpänä opettajan, joka hakee näin laihaa korvausta saamatta jääneistä palkoistaan.
Onko toivoa?
Valkoista tiikeriä lukiessa kokee kouriintuntuvasti sen, että hyvä romaani voi läpivalaista yhteiskuntaa paremmin kuin yksikään tietokirja tai dokumentti. Silti en vähättele tietokirjallisuutta. Kyllä niillä on parhaimmillaan toisiaan täydentävä arvo.
Onko Intialla toivoa? Valkoisen tiikerin luettua vastaus on ei. Intian toivo on keskiluokan syntymisessä. Massojen vallankumousta on turha odottaa, vaikka kirjassa toistuu muslimirunoilijan säe: "Sinä etsit vuosikaudet avainta/ Mutta ovi oli koko ajan auki!"
Kaduilla elävän kurjaliston ja työssä kiinni olevien rutiköyhien suhteellinen määrä kasvaa ja keskiluokka supistuu. Slummien miljonääri on satojen miljoonien köyhien joukossa valkoinen tiikeri ja sopii amerikkalaisen elokuvan ruuaksi. Intia perustuu rakenteelliselle riistolle ja aukottomalle lahjontajärjestelmälle, alhaalta ylös ja ylhäältä alas.
Verensyöksyyn saastaisen yleissairaalan lattialla ilman lääkärin apua kuolleen riksakuski-isän suuri tavoite oli tämä: "Minua on kohdeltu kuin aasia koko elämäni ajan. En muuta halua kuin että yksi pojistani – vähintään yksi – saisi elää kuin mies."
Toive toteutuu. Muun perheen maksama hinta on hirveä.
Julkaistu: 24.11.2009 klo 9:00
Lukijoiden kommentteja
Mielestäni Intialla on toivoa, vaikka yhteiskunta muuttuu hitaasti. Täällä meillä on aikaa!
Sanomalehdissä puhutaan avoimesti ongelmista, mutta ehkä suurin ongelma on, että kukaan ei välitä tehdä asioille mitään. Ei kuulu minulle -asenteella.
Meitä pidetään paikallisten keskuudessa vähintäänkin idiootteina, kun teemme kotitöitä itse. Vaikka käytännössä hommat ovat lähinnä vaatehuoltoa, puutarhan hoitoa, pieniä korjauksia talossa ja suursiivousta. Epäilen kyllä monen intialaisen taitoa selviytyä pienimmästäkin kotiaskareista itse. Sillä he eivät ole koskaan tehneet sitä. Esimerkiksi siivoojarouvamme ei ehkä osaa ommella, sillä useasti olen korjannut hänen pikkutyttären vaatteita. Tai perheellä ei ole lankaa, neulaa ja saksia?
Meillä on päivittäistavarakauppa noin 100 metrin päässä kotoa ja kuulin, että yksi naapurin rouvista asioi kaupassa kolme kertaa päivässä. Kauppamatkan hän tekee autolla, tosin autonkuljettajan ajamana.
Mieheni sanoo, että asumme kaatopaikalla. Mutta pienistä asioista se lähtee. Kyllästyin lakaisemaan vartijoiden tiputtamia roskia kadulta, joten ostimme vartiointikoppiin pienen roskakorin. Ja toimii. Nyt vain lakaisen lehtiä kadulta.
Lämpimin terveisin,
Marja-Liisa
Aravind Adigan romaani ravistelee ja järkyttää, myös Intiaa tuntevaa. Olen ollut tekemisissä Intian ja intialaisten kanssa jo parikymmentä vuotta ja nähnyt siellä paljon muutoksia, joten kaikki ei näyttäydy toivottamana tässä maailman väkirikkaimmaksi kasvavassa "epäoikeudenmukaisuuden luvatussa maassa", josta Adiga antaa synkeän kuvan.
Vaikka köyhyys tuntuu suunnattomalta ja ylivoimaiselta, köyhien osuus väestöstä on kuitenkin tasaisesti vähentynyt jo 1980-luvulta saakka, pieniä heilahteluja lukuun ottamatta. Kehitys on tietysti ollut liian hidasta, mutta silti oikean suuntaista. Keskiluokan ja niin sanottujen ylöspäin pyrkijöiden osuus väestöstä kasvaa. Ongelmat ovat hurjia, mutta Intia jaksaa yllättää: siellä ratkeavat toisinaan asiat, jotka tuntuvat ihan mahdottomilta länsimaalaisin silmin.
Yksi hyvä esimerkki on kouluruokailuohjelma, joka on tuonut vähävaraisten ja aliravittujen lasten saataville yhden aterian päivässä. Ohjelma on alkanut toimia viime vuosina suhteellisen hyvin. Se auttaa taistelemaan yhtä suurta ongelmaa vastaan: yli 40 prosenttia lapsista on alipainoisia ja yli 70 prosenttia aneemisia.
Mielestäni Intian toivo ei ole keskiluokassa, vaan lukemaan oppivissa vähempiosaisissa. Kun he vaativat etujensa huomioimista ja ryhtyvät käyttämään tosissaan demokratian heille suomia mahdollisuuksia muutokseen, asiat voivat nytkähtää eteenpäin entistä nopeammin. Keskiluokka mahdollistaa muutokset, mutta he eivät suurta köyhien armeijaa pelasta. Heidän on pelastettava itse itsensä. Toivottavasti rakentavammilla keinoilla kuin Adigan (anti)sankari.
Olen ollut Intiassa reilun vuoden töissä ja monta kokemusta rikkaampana.
Minua harmittaa, ettei täällä lapsilla ei ole mahdollisuutta käydä koulua syystä tai toisesta.
Olen opettanut siivojarouvan 9-vuotialle tyttärelle englantia seitsemän kuukautta.
Monet ystäväni ovat ehdottaneet, että opettaisin vain puhumaan englantia, mutta itse pidän tärkeänä, että Nargis oppii lukemaan ja kirjoittamaan. Hän on seitsemän –henkisen perheen ainoa henkilö, joka osaa kirjoittaa nimensä. Nargis on todella ahkera oppija ja meistä on tullut tosi läheisiä. Toki opetan häntä viisi kertaa viikossa noin tunnin. Aina kun tulen töistä, niin englannin tunti alkaa.
Neljä viikkoa sitten Nargiksen 8-vuotias veli, Fareed oli pihassamme tosi itkuisen näköisenä. Hän näytti peukaloaan ja siinä oli tosi paha tulehdus. Peukalohankaisessa oli bambun pala, mikä aiheutti valtavan verenpurkauksen ja tulehduksen. Vein saman tien Fareedin lääkäriin ja haava puhdistettiin ja hän sai lääkkeitä.
Kävimme muutaman päivän ajan lääkärissä vaihtamassa sidettä ja peukalo parani tosi nopeasti. Kävimme myös lelukaupassa ja Fareed sai valita auton itselleen. Tosi hieno urheiluauto tuli ”palkinnoksi” kärsimyksestä lääkärissä.
Nargiksen koko perhe on vieraillut kotonamme ja aina kun on muslimien juhlapäivä rouva tuo meille ruokaa. Perhe on köyhä ja silti he jakavat ruuan meidän kanssamme.
Lämpimin terveisin Marja-Liisa
Anneli Kajanto on tiedelehden juokseva julkaisupäällikkö. Helsinkiläinen yhteiskuntatieteiden maisteri tuntee työnsä, ja vain työnsä, puolesta aikuiskasvatusta.
Vapaa sivistystyö merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä, identiteetin vahvistumista ja vireyttä elämässä. Hän toteuttaa sitä harrastamalla intohimoisesti kestävyysjuoksua, kirjallisuutta, elokuvaa, oopperaa, klassista musiikkia, marjastusta ja sienestystä.
anneli.kajanto[ät]kvs.fi