Tuurin sotaretket
Antti Tuuri: Rata (Otava 2010), 207 sivua
Antti Tuuri on tarinankertoja, ja tarinoita hänellä Suomen menneisyydestä riittää: sisällissodasta, talvi- ja jatkosodasta, 1800-luvun lopun Amerikan siirtolaisuudesta, uuden ajan Pohjanmaalle herätysliikkeistä. Kertojat ovat miehiä. Tarinoilla on tukeva todellisuuspohja ja kirjailija asemoi romaaninsa tapahtuneen ja fiktion rajapintaan.
Kirjoissa ihminen joutuu usein mahdottoman eteen, fyysisen ja henkisen kestämisen äärirajoille. Lukija tietää vain, että kertoja itse selvisi, koskapa jäi kertomaan.
Uusin, Rata, sijoittuu sotatalveen 1942. Maantieteellisesti puhutaan Muurmannin radan ja Rukajärven välisistä erämaista Kuolan niemimaan alapuolelle.
Suomen sodanjohto päättää yrittää Muurmannin radan katkaisemista syvällä venäläisten selustassa. Matkaa on toistasataa kilometriä halki tiettömien sydäntalvisten erämaiden, soiden, metsien ja vaarojen. Operaatioon valjastetaan kahden majurin johdolla kaksi pataljoonaa miehiä sekä 250 hevosta.
Toista tuhannen miehen joukko hiihtää tai etumaiset uppuroivat suksineen nivusiin yltävässä hangessa ryhmiin jakautuneena, nukkuu jääkylmissä teltoissa havujen päällä ilman lupaa tulen tekoon ja korvaa useimmat lämpimät ateriat vanikanpalalla ja jäisellä säilykelihalla. Pakkanen vaihtelee -20–-40.
Hevosille ei ole suojaa. Operaation ensimmäisiä uhreja ovat juuri hevoset.
"Vaikka oli tammikuu, jotkut suot pääosaston reitillä eivät vielä kantaneet hevosia, joita upposi nevoihin mahojaan myöten. Niitä oli kiskottava miesvoimin suovedestä... Hevosten hätä oli ollut iso, kun jalkojen alta oli hävinnyt kiinteä pohja. Velipoika kertoi myöhemmin, että joltakin hevosmieheltä oli tullut itku, kun viattomia luontokappaleita ihmisten hulluuden takia sillä tavalla rääkättiin."
Hevoset pakotetaan välillä kepinlyönnein kiskomaan ylivoimaisen raskaita kuormia kulkukelvottomassa maastossa.
Sotaretkeen mahtuu surrealistisia piirteitä, kuten majuri Majewskin upseereilleen tarjoama telttaillallinen erämaassa vihollisen selustassa: valkoinen liina, oikea astiasto niin alku-. pää- kuin jälkiruokiakin varten, ryypyt ja hienot viinit, menuna graavia Ontajärven taimenta ja pääruokana karhunpaistia, isännällä juhla-asu ja kunniamerkit rinnuksissa.
Kun helvetti on päästetty irti ja rataa räjäytetty riittävästi, radan varressa olevan Mai Gubain kylän kaikki 90 rakennusta roihuavat suomalaisten jäljiltä pauhaavana liekkimerenä, niiden joukossa venäläisen kasarmin sadan hevosen tallit. Ympärillä on asumatonta erämaata pelikulmatolkulla, on yö ja paukkupakkanen.
"Meikäläiset olivat päästäneet hevoset tallista ennen kuin sytyttivät rakennuksen tuleen. Vauhkoontuneita hevosia juoksi lahden tälläkin puolella yksin ja kaksin ja pieninä laumoina; ne säntäsivät laukkaan mihin tahansa suuntaan ilman näkyvää syytä, tulivat päälle ellei väistänyt. Lahden takana tallien luona oli pitänyt järjestää vartijat hätistelemään hevosia, jotka pyrkivät palaamaan tallinsa suojaan."
Miehiltä paleltuu sormia ja varpaita. Unen tarve on läpitunkeva ja kestokyky lopussa:
"Monet miehet pyysivät, että heidät jätettäisiin makaamaan ja heidän annettaisiin kuolla, koska he eivät enää jaksaneet hiihtää, toiset taas pyysivät, ettemme jättäisi heitä venäläisten käsiin... Kuolemanväsyneiden miesten ajaminen eteenpäin oli pakko lopulta tehdä potkimalla ja lyömällä, koska muuten ne olisivat antaneet unen ja unohduksen tulla ja peittää kaiken..."
Kun pataljoonat pääsevät liki kaksiviikkoisen operaation jälkeen omien puolelle, kaikista on kiskottu viimeinenkin voimanripe.
Sotaretki II
Joukot saa tilapäiseksi käskyttäjäkseen "kapteeni, jonka nimeä en viitsi tässä sanoa". Hän määrää lyhyen palautumisjakson jälkeen kolmisenkymmentä miestä uudelleen samalle matkalle, tarkistamaan mitä radalle nyt kuuluu ja rikkomaan rataa lisää. Kukaan ei halua lähteä kauppaamaan henkeään, jonka tietää nyt olevan tosilöyhässä. Kieltäytyminen merkitsee kuitenkin joutumista sotaoikeuteen.
Johtajaksi määrätään luutnanttitasoinen kaveri, vähäpuheinen, määrätietoinen mies. Retken edetessä miehet panevat aika ajoin merkille hänen kasvoillaan karehtivan hyväntuulisuuden. Mistä moinen hyväntuulisuus?
Mutta sitäpä en kerro. Lukija painaa kirjan kiinni hymynkare kasvoillaan. Kirjailijan paras keino toimia sodanvastaisesti on kirjoittaa sellainen sotakirja, joka jättää liikkumavaraa lukijan tunteille ja kuvittelukyvylle.
Kuten Tuuri teki nyt.
Julkaistu: 9.11.2010 klo 8:00
Anneli Kajanto on tiedelehden juokseva julkaisupäällikkö. Helsinkiläinen yhteiskuntatieteiden maisteri tuntee työnsä, ja vain työnsä, puolesta aikuiskasvatusta.
Vapaa sivistystyö merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä, identiteetin vahvistumista ja vireyttä elämässä. Hän toteuttaa sitä harrastamalla intohimoisesti kestävyysjuoksua, kirjallisuutta, elokuvaa, oopperaa, klassista musiikkia, marjastusta ja sienestystä.
anneli.kajanto[ät]kvs.fi