Unelma ja arki

Vantaalainen lääkäri, Katri Lipson (s. 1965), lähti merta edemmäksi kalaan ja sijoitti esikoisromaaninsa Kosmonautti Murmanskiin. Serjožan unelmalle ei löytyisi kuitenkaan vastinetta suomalaisesta kulttuurista.

Kosmonautti-teoksen (Tammi 2008) tarinassa on neljä keskushenkilöä, Serjoža (Sergei Vladimirovitš), hänen luokkakaverinsa ja ystävänsä Saša (Aleksander Lvovitš), poikien musiikinopettaja Svetlana Kovalevna sekä Serjožan yksinhuoltajaäiti Anna Ivanovna.

Serjoža on hyvin kasvatettu, ujo kaveri, joka on pienestä pitäen uneksinut tulevansa kosmonautiksi. Kosmonautti on kansallinen sankari, isänmaan asialla ja kaikkien ihailema. Serjoža osoittautuu lahjakkaaksi jääkiekkoilijaksi, mutta kehnossa joukkueessa hänen kykynsä haaskautuvat. Hän on lukiossa silmittömästi rakastunut nuoreen musiikinopettajaansa.

Musiikinopettaja on sekä tiukka että tahdoton. Häneltä puuttuu luokassa auktoriteetti. Hän on sinkku ja kärsii siitä. Myöhemmin hän näkee siveitä ja sovinnaisia päiväunia kuvitteellisesta elämänsä ensimmäisestä miehestä, nuoresta salskeasta sotilaspojasta, Serjožasta.

Saša on raju ja röyhkeä. Hän ystävystyy kuitenkin itsensä vastakohdan, Serjožan kanssa.

Serjožasta ei tule koskaan kosmonauttia, hänen tiensä katkeaa armeijan terveystestiin. Kuolema korjaa Serjožan pian koulun päättymisen jälkeen. Jäljelle jää kolmen ihmisen yksinäinen tuska: päästänsä tapahtuman johdosta sekoavan äidin, yksinäiseen mielikuvitukseensa pakenevan opettajan ja Serjožan kuoleman läheltä seuranneen Sašan.

Liki kirjan loppuun asti pidin kirjan vakavana puutteena sitä, ettei Lipson valitse ketään näistä neljästä henkilöstä keskushenkilöksi, vaan jättää kaikista kerronnan pintapuoliseksi. Loppusivuilla pidinkin kirjan päähenkilönä, ei "kosmonauttia", vaan kahden täysin erilaisen nuoren miehen ystävyyttä, erityisesti röyhkeän Sašan kiintymystä hiljaiseen koulu- ja pelikaveriinsa.

Lipsonin valinta on kuitenkin ilmeisen harkittu ja rohkea. Läpi kirjan hän lähes unohtaa Serjožan, "kosmonauttinsa". Serjožaa, hänen ajatteluaan, unelmiaan, luonnettaan, ei voisi enää käsitellä niukemmin. Serjoža on henkilö, joka huomataan vasta, kun häntä ei enää ole. Juuri niin myös Lipson menettelee, lähes ohittaa. Se on hieno, lukijan kokemuksen kautta ilmaistu osoitus siitä, miten upeita ihmisiä voi olla lähellämme ilman, että huomaamme heitä.

Lipson tavoittaa murmanskilaisen elämän ja maiseman suomalaiselle lukijalle aidonmaksuisesti. Vaikka kirja on nopsasti lukaistu, tähän ilmeisen taitavaan kertojaan kannattaa tutustua.

Toivottavasti hän ei pyri kirjoittamaan työnsä ohessa uutta kirjaa per syksy, vaan keskittyisi siihen suurempaan romaaniinsa - tai jos haluaa julkaista tiheämpään, valitsisi välipalaksi novellit. Meillä on Suomessa riittämiin kirjoittamisessa kouluttautuneita, lahjakkaita rakenteen ja kielen hallitsevia kirjoittajia, joista harva nostaa päätään joukon yläpuolelle.

Entä mikä olisi se suuri suomalainen unelma, joka vastaisi pääsyä koko kansakunnan ihailemaksi ja kansainvälisestikin tunnetuksi sankariksi, kosmonautiksi? Ei sellaista taida olla.

Unelmasta totta

Rakas nettipäiväkirja! Hiihdin lauantaina 120-vuotiaan Oulun hiihtoseuran perinteisen ja maineikkaan Tervahiihdon, 69 kilometriä. Tein yhdestä unelmasta totta. Tunnistin myös rajani: jatkuvien vaaroilla nousemisten näännyttämänä otin 25 kilometrin mehupisteessä suksien pohjaan pitovoiteet ja vaihdoin luistelusta perinteeseen. Loput 45 kilometriä sujuivatkin sitten kelvollisesti.

Ennen yöjunan lähtöä nautin toissavuotisen Finlandia-palkinnon valitsijan Kaisu Mikkolan taivaallisen hyvää bretagnelaista yrttilammasta. Ja junamatkoilla minulla oli kiinnostavaa matkaseuraa, Paul Auster.

Julkaistu: 10.3.2009 klo 9:45

Keskustele aiheesta »