Vargas Llosan Vihreä talo – iisi

Vihreä talo on latinalaisamerikkalaisen romaanitaiteen häikäiseviä huippuja. Upea romaani haastaa lukijansa.

Mario Vargas Llosan, vuoden 2010 kirjallisuusnobelistin, suurimmaksi teokseksi sanotaan Vihreä taloa (1965). Mammuttiteos ilmestyi Matti Brotheruksen suomentamana vuonna 1978. Nobel-palkinnon julkistamisen jälkeen Tammi otti kirjasta uuden painoksen Keltainen kirjasto -sarjassa. Minua kirjalla muisti joulupukki.

Ennen kuin pääsin aloittamaan yöpöydällä jonottavaa teosta, korviin osui Ylen ykkösen Kirjakerho.

Ammattilukija, kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen toivoi Vargas Llosalta teoksensa yhteyteen henkilökarttaa lukijan avuksi. Hän neuvoi myös lukemaan ensin epilogin ja aloittamaan kirjan vasta sitten.

Tein töitä kehotuksesta. Varasin kynän ja paperia ja aloin rakentaa henkilökarttaa. Se edistyi kankeasti ja puoliksi pelkkien oletusten varassa.

Ensisivulta lähtien kävi selväksi, että kirjaa tuli lukea ajatusten kanssa, hosumatta, välillä sama sivu toistuvasti lukien. Muiden muassa dialogin piilottaminen suorasanaiseen kerrontaan vaati keskittynyttä lukemista, mutta palkitsi oivaltamisen nautinnolla.

Kirja haastoi. Otin haasteen vastaan innostunein mielin.

Tein virheitä, jotka tajusin myöhemmin. Koska kirja oli Portugalin matkani lukemisena, apuvälineistä puuttui kunnollinen Perun kartta. Se olisi auttanut paikantamaan tapahtumia Andien vuoristojonon milloin merenpuolelle, milloin Andien itäpuolelle tai mittaamattomalle sademetsävyöhykkeelle.

Toinen ongelma oli sijoittaa monilla vuosikymmenillä solmuilevat tapahtumat historian maastoon. Yksittäinen virke 450-sivuisessa teoksessa auttoi paikantamaan ainakin jotkin tapahtumasarjat 1940-luvulle. Tiesin nyt, millä vuosisadalla olen. Mutta kuinka suuri on tarinan aikajänne? Mistä se alkaa, mihin se päättyy?

Uusi nautinnollinen luku

Kun olin vihdoin lukenut kirjan loppuun, tiesin, että lukeminen alkaa nyt.

Luin siis Vargas Llosan 450-sivuista suurteosta 900 sivun verran — ja toisella lukemisella nautin ylenpalttisesti. Se oli kuin pitkä vaellus vaikeamaastoisessa viidakossa viidakon äänten kakofoniassa ja tuoksuissa. Se oli kuin uhkarohkeaa matkaa sademetsää halkovalla joella tietäen, että joet muuttavat uomaansa ja tottunutkin liikkuja voi eksyä.

Vihreä talo kuvaa Pohjois-Perua, missä kolonialistiset asenteet säätelevät valkoihoisten suhdetta alkuperäisväestöön, räikeää luonnon ja intiaaniväestön riistoa, naisten puutetta ja heidän machomaista alistamistaan, nunna–huora-asetelmaa räikeimmillään, katolisen kirkon auktoriteettia, armeijan hallitsevaa asemaa, korruptiota ja rehottavaa talousrikollisuutta.

Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun eri vuosikymmenillä toisiinsa limittyen kuin viidakon kasvillisuus.

Nautin, nautin, nautin.

Rakenteiden mosaiikki

Silti jäi arvoitukseksi, miksi Mario Vargas Llosa on jakanut kirjan neljään lukuun ja epilogiin. Sen ratkaiseminen olisi vaatinut, että olisin tehnyt, ei vain pääluvuista, vaan jokaisen alaluvun eri aikoina risteilevistä tapahtumista muistiinpanot.

Selvää oli, että Vargas Llosalla on käytössään monia eri rakenteellisia ratkaisuja päällekkäin ja limittäin, ajallisesti ja paikallisesti, koko ajan. Yksittäisten henkilöiden tarinoina rakenne aukeaa toisella lukemisella kyllä, mutta kirjan rakenteen koko verkosto ei.

Miksi Vargas Llosa ei tehnyt lukijan avuksi Seppo Puttosen toivomaa henkilökarttaa? Miksi olisi tehnyt? Esimerkiksi kirjan loppuvaiheessa lukija tajuaa, että tarina kersantti on sama kuin Lituma toisaalla, tai kirjan Bonifacia ja Metsäläinen ovat sama henkilö. Ei niiden ole tarkoituskaan avautua noin vain.

Henkilökartta särkisi kirjan kuurupiilon.

Rakenteen täysi oivaltaminen vaatisi siis kolmannen lukemisen. Siihen en sentään ryhtynyt.

Mutta muuten Vihreä talo on hienoimpia, haastavampia ja palkitsevimpia lukukokemuksia kuunaan.

Ihan iisi kirja siis! Mutta se vaati vain hyvä esityön: aloittamisen epilogista (se ei tosin auttanut mitenkään ratkaisevasti), henkilökartan laatimisen lukemisen aikana sekä kirjan lukemisen ensin yhteen kertaan, ajatusten kanssa.

Maksoi vaivan. Kirja on upea.

P.S.

Vihreä talo viittaa suoraan Piuran kaupunkiin muuttaneen don Anselmon huorataloon, joka on ensimmäinen merkki katolisen pikkukaupungin kulttuurin pysyvästä muuttumisesta. Mutta vihreä talo on myös symboli viidakolle, Amazonin sademetsävyöhykkeelle sekä sen läntisellä reunalla asuvien ihmisten viidakkomaiselle elämänmenolle.

Julkaistu: 16.5.2011 klo 7:00

Delicious Facebook Kerro kaverille

Keskustele aiheesta »