Viihteen viemää
Helena sekoitti maalaiskylän elämän,vaikka viulun oli vaiettava.
Viihteellisen ja muun kaunokirjallisuuden ero on veteen piirretty viiva ja rajaa on usein vaikeaa vetää kirjallisuudesta itsestään käsin. Jaottelu kulkeekin kirjoissa, joita lainaava ja lukeva "suuri yleisö" rakastaa, mutta kirjallisen maun ja laadun portinvartijoiksi lukeutuva kirjallisuuden establishment hyljeksii.
Kirjallisuudesta itsestään lähtevinä viihteen piirteinä voi pitää tarinan päättymistä oikeuden voittoon tai siihen, että "he saivat toisensa". Viihderomaaneissa henkilökuvaus on monesti ohutta ja kirjassa hyödynnetään häpeilemättä melodraaman aineksia.
Mutta entä, kun kirjailija osoittautuu taitavaksi ja kekseliääksi tarinankertojaksi, henkilöt on kuvattu tarkkasilmäisen oivaltavasti, juoni jää aavistuksen avoimeksi (joskin helposti arvattavaksi) sekä dialogi ja kieli on riittävän rikasta, mutta laatukirjallisuuden ystävät hyljeksivät silti?
Antikvaarinen löydös
Haluan seurata Viron kirjallisuutta muutenkin kuin vanhojen klassikkojen kautta. Pari viimeistä yritystäni on vetänyt vesiperän: kiinnostus on väljähtynyt, motiivi jatkaa lukemista hyytynyt ja kirja jäänyt kesken.
Jaan Krossin (1920–2007) kuoleman jälkeen ei oikein ole ollut tarjolla varmoja valintoja. Sitä paitsi Krossini olen lukenut suomennettuina.
Kysyin kesällä tarttolaisessa antikvaarisessa kirjakaupassa myyjältä suoraan, mitä hän suosittelisi. Vastaus tuli empimättä. Hän osoitti minulle teoksia, joiden kirjoittaja oli itselleni ventovieras: Erik Tohvri (1933). Lunastin myyjän suosittelemasta trilogiasta vain ensimmäisen, Sügisvalgusin (2005; "Syysvalo" tai "Syksyn valo"). Mistä tietäisin, onko kielen vaikeusaste sopiva ja imaiseeko kerronta mukaansa.
Sain kuulla virolaisilta ystäviltäni, että Tohvri on keikkunut kirjoineen jo vuosia myydyimpänä ja kirjastoista lainatuimpana kirjailijana. Hän tehtailee kaksi kirjaa vuodessa. Wikipedian mukaan hän on ammatiltaan sähköinsinööri, joka on kouluvuosista lähtien kirjoittanut kuunnelmia ja novelleja. Romaanituotanto näyttäisi sijoittuvan 2000-luvulle, siis selkeästi eläkeikään. Nyt hän on siis jo 77-vuotias.
Lukevat virolaisystäväni eivät hänen kirjojaan tunne. "Vähän kuin teidän Kalle Päätalo", Heli veikkasi.
Luonnehdinta ei osu aivan. Mutta löytyisikö Erik Tohvrille meidän kirjallisuudestamme vastinetta? Nykykirjallisuudessa mielestäni ei. Lähinnä mieleeni tulee naiskertojen puolelta parin kymmenen vuoden ajan megasuosittu Aino Räsäsen Helena-sarja.
Sen aloitti vuonna 1945 ilmestynyt Soita minulle, Helena. Vuoteen 1967 mennessä siitä oli otettu jo 18 painosta. Eila Pennanen luonnehti kirjaa Parnassossa "suomalaisen rakkaustarinan huipuksi".
Helena soittaa yhä
Räsäsen oli pakko kirjoittaa jatkoa Helenan tarinalle. Ilmestyivät Ja Helena soittaa sekä Päivi, Helenan tytär. Jälkimmäisestä tehtiin elokuvakin, päärooleissa nuori Elina Pohjanpää ja Jussi Jurkka sekä Helenana vanhempi Emma Väänänen.
Nyt, kun kirjailijan syntymästä on kulunut sata vuotta, Karisto on ottanut Soita minulle, Helena -kirjasta uuden painoksen. Kirjallisuuden kaikkiruokainen Harri Istvan-Mäki luonnehti vuosi sitten facebookissa kirjaa "viattomuudessaan hellyttäväksi".
Viihteeksihän Räsäsellä meni: Helena-sarja tuli lopulta 12-osaiseksi.
Kielen oppijalle sopii kuin nyrkki silmään
Minut imaisi Tohvrin Sügisvalgusessa juoni, joka sai aina yllättäviä, mutta silti uskottavia käänteitä, sekä ennen muuta sivuhenkilön, Posti-Laineen, motiivien, selitysten ja päähänpistojen seuranta.
Luin kirjan sanakirja vieressäni, sillä joka sivua kohti oli sana tai pari, joiden tarkan merkityksen halusin katsoa. Mutta niin kirja vain piti otteessaan, että yöllä herätessänikin nousin hetkeksi lukemaan tai lyhensin illan pitkää juoksulenkkiä ehtiäkseni ennen nukahtamista lukea edes yhden luvun.
Ystäväni Helja Kirber lähetti tekstiviestin Tartosta. Oli siellä käymäseltään. Kun vastauksessani mainitsin lopettaneeni juuri edellisenä yönä Tohvrin trilogian ensimmäisen osan, Helja tarjoutui tuomaan minulle myös jatko-osat.
Apua! Näinkös tässä käykin. Aikomukseni kun on lukea syksyn mittaan uusinta kotimaista kirjallisuutta sekä ulkomaisen käännöskirjallisuuden valioita. Luotan siis siihen, että jo toista kirjaa lukiessani saan Tohvrista kylliksi, huomaan hänen kopioivan itseään ja päätän palata ruotuun, lukevaan kirjalliseen establishmentiin.
Mutta viron kielen harjaannuttamisessa Tohvri on täyttä tavaraa. Kieli on nykykieltä sanastoineen ja mukana paljon puhekielen värikkäitä arki-ilmaisuja. Juuri sellaista tarvitsen.
Julkaistu: 14.9.2010 klo 7:00
Lukijoiden kommentteja
Viihdettäkö-problematiikan lähi-ilmiö on se, että kirjallisuuden kaanonin huipulla ovat kirjat, jotka kertovat irtonaisen miehen harhailuista. (Goethe , Dostojevski, Proust, Musil, Hemingway. .. / Kivi, Haanpää ...)
Vain muutama kirja, joissa päähenkilö on sidottu ja tai (perhe)sitoutunut nainen, lasketaan arvokirjallisuudeksi (Woolf, ehkä Anna Karenina / Jotuni...).
Sofi Oksasen Puhdistus on tässä(kin) suhteessa uusi avaus, edes säilöntäkuvauksia ei pidetä banaaleina!
Anneli Kajanto on tiedelehden juokseva julkaisupäällikkö. Helsinkiläinen yhteiskuntatieteiden maisteri tuntee työnsä, ja vain työnsä, puolesta aikuiskasvatusta.
Vapaa sivistystyö merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä, identiteetin vahvistumista ja vireyttä elämässä. Hän toteuttaa sitä harrastamalla intohimoisesti kestävyysjuoksua, kirjallisuutta, elokuvaa, oopperaa, klassista musiikkia, marjastusta ja sienestystä.
anneli.kajanto[ät]kvs.fi