Viisi tärkeintä kirjaa
Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen kertoo Amerikan intiaanien historian ja päättyy Wounded Kneen verilöylyyn vuonna 1890.
"Kerro elämäsi viisi tärkeintä kirjaa, jotka tulevat mieleen viidessä minuutissa." Viesti tuli minulle Facebookissa viime viikolla. Viime kesänä Facebookissa kiersi vuorostaan ehdotus listata 15 välittömästi mieleen tulevaa kirjaa, jotka "muistat koko elämäsi ajan".
Listaaminen on ongelmallisempaa kuin uskoisikaan. Kokeilkaapa.
Millä perusteella jokin kirja on tärkein tai kuuluu viiden tärkeimmän joukkoon? Usein heitetty kliseinen lause vaikuttavan lukukokemuksen jälkeen kuuluu: "Jokaisen pitäisi lukea tämä kirja." Kirjallisuuden määrä on niin suunnaton, että paljon lukevalle ihmiselle kysymys elämää suuremmista kirjoista tuntuu absurdilta.
Tärkeys ei kuitenkaan ole sama kuin laadukkuus tai merkittävyys yleisillä kriteereillä. Tärkeiden kirjojen listaaminen voi olla matka omaan identiteettiin. Omalla tavallaan mietintä lisää itseymmärrystä, ainakin hiukkasen.
Henkilökohtainen
Kirja on usein tärkeä siksi, että sen antaja on elämän varrella ollut kirjan saajalle erityisen merkityksellinen tai kirja liittyy erottamattomasti johonkin elämänkäänteeseen tai muistoon. Tärkeys muuttuu henkilökohtaiseksi.
Otan heitetyn hansikkaan vastaan, mutta omin ehdoin. Kun viime kesänä mietin viittätoista eri ikävaiheissani vaikutuksen tehnyttä kirjaa, listalta poisjääneitä ja unohtuneita kirjoja alkoi putkahdella aivojen hämäristä viiveellä. Kuinka saatoinkaan unohtaa sen ja sen?
Niinpä muutan nyt sääntöjä: listalle pääskööt nyt sellaisia, jotka silloin unohtuivat. Uusia tulokkaita ovat:
- Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen (järkyttävän rehellinen kuvaus Amerikan intiaaneihin kohdistetusta tuhoamisesta)
- Veikko Huovinen: Puukansan tarina (hieno kirja yhden männyn elämänkaaresta)
- Graham Greene: Hiljainen amerikkalainen (1950-luvun Vietnamiin sijoittuva, rakenteeltaan ja kerronnaltaan loistava romaani)
Tärkeän kirjan kriteeristöllä lisään mukaan
- Raamatun
-
Aulis Ojajärven (valikoinut) Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja
Muisto mummustani
Miksi Raamattu? Kyseessä ei ole mikä tahansa, vaan aivan erityinen esine, valtavan suurikokoinen, 1800-luvun puolivälissä painettu laitos. Mummoni Olga Pöksyläinen sai sen nuorena tyttönä rippilahjaksi vuonna 1890.
Kirja on fraktuuratekstiä, tietenkin, ja paksuissa nahkakansissa. Sen sulkijakiinnike on hajonnut ja kertoo ahkerasta käytöstä.
Selaan sitä joskus, mutta kiirastorstai-iltana saatan Bachin Matteus-passiota radiosta kuunnellessani seurata laulettuja resitatiiviosuuksia siitä. Matteuksen evankeliumin tekstihän menee passion kanssa sanasta sanaan yhteen, aarioita lukuunottamatta. Ja vaikka Matteus-passio lauletaan aina saksaksi, etenemistä on helppo seurata.
Joskus vielä luen siitä laitoksesta Laulujen laulun.
Mummuani Olgaa en nähnyt koskaan. Hän kuoli keuhkotautiin vuonna 1914 isäni ollessa vasta kolmevuotias. Äitinsä tarttuvalta taudilta eristettynä isäni joutui viettämään varhaisimman lapsuutensa setänsä kotona. Äitinsä syliin hän pääsi vasta, kun hänet vanhana miehenä laskettiin samaan hautaan. Hän ei koskaan oikein selvinnyt orpoudestaan. Isänikin vuoksi Olga-mummun rippiraamattu on minulle tärkeä.
Kunnianosoitus kaunokirjallisuudelle
Graham Greenen romaanin tehtävä listalla vertautuu vaikkapa viimeiseen soihdunkantajaan, jolle on suotu kunnia sytyttää olympiatuli. Kirja ei siis edusta vain itseään. Hiljainen amerikkalainen olkoon mukana siksi, että se on kerrassaan upea ja unohtui kesälistaltani. Se oli matkalukemisenani mieleen painuneella kahden viikon Vietnamin matkallani kymmenen vuotta sitten.
Nyt kirjasta on otettu myös suomenkielinen pokkaripainos.
Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja on kokoelma viidenkymmenen vuoden takaa. Sen helmillä ohjattiin varttuvaa koulunuorisoa kirjallisuuden lumoavaan maailmaan.
Kokoelma sisältää 30 novellia, yhden kultakin valitulta kirjailijalta alkaen 1300-luvulta Giovanni Boccacciosta ja päätyen kirjan ilmestymisajankohtana vielä elossa oleviin aikalaiskirjailijoihin, kuten John Steinbeckiin, William Falkneriin, Graham Greeneen, Herman Hesseen, Pär Lagerqvistiin, Halldór Laxnessiin tai tuolloin juuri kuolleeseen Albert Camusiin.
Kokoelman maantieteellinen peittävyys on hyvä: (Länsi-)Eurooppa, Venäjä ja Yhdysvallat.
Tunnen kirjaa kohtaan suurta hellyyttä.
Isään liittyi tämäkin
Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen -kirjan etulehti paljastaa, että olen ostanut sen isälleni joululahjaksi vuonna 1973. Olen halunnut antaa hänelle jotain, joka on lukukokemuksena merkinnyt itselleni paljon. Tuokin kirja siis liittyy häneen.
Kerro Sinäkin jostakin itsellesi tärkeästä kirjasta.
Julkaistu: 3.11.2009 klo 9:00
Lukijoiden kommentteja
Lempäälän kirjasto kysyi kolmea lempikirjaa.
Poimin yhden kansakouluajoilta: Lindgrenin Melukylän lapset. Sigrid Undstedtin Kristiina Lauritsantyttären merkitsin toiseksi, sen luin ensi kerran lukioikäisenä, mutta palaan usein, lukien ehkä vain jonkin palasen. Aale Tynnin Kootut runot tulivat mukaan, kun menin synnyttämään esikoista. Elämänkaaren muihinkin tilanteisiin on siitä saanut seuraa ja pari kertaa olen lainannut sen naapurin naisille, joilla on ollut huolta tai surua. Tässä ne kolme.
Entäs sitten. Jos vielä toisen lasten- tai nuorisokirjan nimeäisin, Montgomeryn Sateenkaarinotkon. Kun kerran SKS järjesti kyselyn Montgomeryn kirjojen lukukokemuksista, huomasin, että Sateenkaarinotko on tainnut taustavaikuttaa elämässäni enemmän kuin olisin luullut.
Viidettä en enää osaa nimetä. Täällä Pohjan tähden alla? Anna Karenina? Kesätunnelmat Sillanpäällä? Jokin kirjakerhomme lukema uudempi kotimainen tai kunnolla vierasmaalainen, mutta mikä? Mietin tietokirjojakin, mutta äkkiä ei tule mieleen yhtään ylivoimaista kokemusta.
Aina kun kysyttään mielikirjoistani syvennyn pitkään pohdiskeluun mutta jostain syystä ensiksi aina tulee mieleen Erich Maria Remarquein Arc de Triomphe ja Drei Kameraden (kolme toveria kai suomeksi?).
Miksi? Luin molemmat elämäni aika harmaassa vaiheessa ja ehkä tunsin niissä tukea.
En voi kertoa että heti ne luettuani sain kaiken oikeille raiteille mutta ainakin tuntui että minulla oli läheinen ja uskollinen ystävä (tekijä) joka vaihtoi kokemuksiaan minun kanssa. Arc de triomphia luin uudelleen viime talvella Oulussa kun kävin jonkinlaista sisäkriisiä ja se auttoi taas, vaikka se ei ole mitään hauskaa luettavaa.
Entäs mitkä muut? No tietysti Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie. Juuri silloin kaikki napsahti paikoilleen. En osa sanoa miksi. Teoksellahan on aivan ikävä loppu, mutta toden totta, se teki konkreettisemman vaikutuksen minun elämän menoon ja persoonaan, ainakin tähän asti. Sitä paitsi eläydyin päähenkilöön niin kuin koskaan muissa kirjoissa.
Tuli äkkiä mieleen Göran Tunströmin Jouluoratorio (Juloratoriet), mutta en voi kertoa sitä enempää että se opettaa paremmaksi ihmiseksi tulemista (niin kuin monet muut hienot kirjat).
Taidan unohtaa omaa identiteettiä enkä maininnut mitään venäläisestä tai georgialaisesta kirjallisuudesta...
Mikhail Bulgakovin "Valkoisen kaartin" jälkeen oli vaikea päästä kirjan kuvista ja tunnelmasta. Myös olen oppinut enemmän erosta kahden minulle läheisen kansan välillä ja sen eron juurista.
Kun, Riitta, nostit esiin Astrid Lindgrenin, haluaisin nostaa minäkin. Minuun vaikuttaa yhäkin Veljeni Leijonanmieli. Kohta, missä Joonatan pelastaa pikkuveljensä Korpun palavan kodin liekeistä ja kuolee itse, saa minut hallitsemattomaan itkuun edelleenkin.
Lasten kirjoissa on todellakin monia, jotka ovat vaikuttaneet elämään, tunteisiin ja arvoihin. Sitä ei vain tule ajatelleeksi.
Anneli Kajanto on tiedelehden juokseva julkaisupäällikkö. Helsinkiläinen yhteiskuntatieteiden maisteri tuntee työnsä, ja vain työnsä, puolesta aikuiskasvatusta.
Vapaa sivistystyö merkitsee yhteisöllisyyttä, kehittymistä, identiteetin vahvistumista ja vireyttä elämässä. Hän toteuttaa sitä harrastamalla intohimoisesti kestävyysjuoksua, kirjallisuutta, elokuvaa, oopperaa, klassista musiikkia, marjastusta ja sienestystä.
anneli.kajanto[ät]kvs.fi