Aikuiskasvatuksen retoriikka ja arjen todellisuus

Professorin luontaisetuihin kuuluu opiskelijoiden esseiden lukeminen. Niiden ideana on, että opiskelijat lukevat oppikirjoja, ja kirjoittavat sitten lukemansa pohjalta jotain fiksua.

Jari Tervon kirjoja lukiessa lauseet joutuu usein lukemaan kahteen kertaan, ei suinkaan siksi, että kuvaukset Pekka Lahnasen toilailuista olisivat jotenkin erityisen vaikeaselkoisia, vaan sen takia, että Tervon rikasta kieltä mielihyvin makustelee ajan kanssa, sanavalintojen osuvuutta ja suloutta ihaillen.

Esseidenkin tekstejä joutuu usein tavaamaan useaan kertaan, mutta aivan eri syystä. Yliopiston oppikirjoista opiskelijoiden päähän ja sitten teksteihin tarttuu kaikenlaista – niin kuin pitääkin – mutta pelottavan usein myös täyttä hömppää. Syypää ei suinkaan ole opiskelijarukka, eikä aina edes kirjojen kirjoittaja vaan enemmänkin aikuiskasvatukseen pesiytynyt retoriikka, jota helposti toistamme vuodesta toiseen, etenkin koulutuspoliittisissa puheenvuoroissa.

Retoriikalla tarkoitan esimerkiksi keskustelua, jossa oppiminen ja jatkuva kouluttautuminen nostetaan yksilön, organisaation, Suomen ja Euroopan unionin selviytymisen elinehdoksi. Tai väitteet, että "oppimista tapahtuu jatkuvasti", ja työelämä vaatii jatkuvaa osaamisen ja ammattitaidon ylläpitämistä, jotta yksilö olisi ylipäätään työllistettävyyskelpoinen. Ei siis suinkaan oikeasti työllistetty, vaan potentiaalisesti jonottamassa tehtaan portilla, josko huomenna olisi kysyntää juuri sille osaamiselle, jonka sattui viimeksi hankkimaan. "Jatkuva muutos" kuulemma myös pakottaa meidät oppimaan jatkuvasti uutta.

Höpö. Näin kirjoitin erään esseen reunaan. Toivottavasti kyseinen opiskelija on jo rauhoittunut.

Oikeassa elämässä esimerkiksi osaamisen ja jatkuvan kouluttautumisen tarve koskee korkeintaan ylemmissä toimihenkilöammateissa toimivia henkilöitä, eikä aina heitäkään. Eräässä tutkimuksessamme selvitimme vähän koulutettujen koulutushalukkuutta kahdeksassa Euroopan maassa, ja päätulos oli, että suurin osa heistä toimi työtehtävissä, joiden oppimiseen menee korkeintaan puoli tuntia. Työelämä hukkaa siis jo nyt suuren osan ihmisten osaamisvarannosta, kuten Kimmo Kevätsalokin on todennut.

Jatkuva oppimisen tarve olisi sekin mielenkiintoista selvittää, eli onko sellaista oikeasti. Tai tapahtuuko sitä ylipäätään. Oppimista. Monelle aikuisen kriteerit täyttävälle kansalaiselle oppimistarpeiden kliimaksi oli digiboksin asennus, ja siitäkin moni keplotteli itsensä eroon mitään oppimatta, esimerkiksi maanittelemalla naapurin sedän tai perheen jälkikasvun tähän vaativaan tehtävään. Suurempia "oppimista vaativia muutoksia" monen kohdalla tuskin oli tullut esiin moneen vuoteen, eikä välttämättä ole ihan heti tulossa uudestaan. Oppimattomuuden tila voi siis huoletta jatkua.

Aikuiskoulutukseen osallistuu käytännössä vuoden aikana vain joka toinen aikuinen, ja tilastomerkintään riittää kuuden tunnin rupeama. Omaehtoisesti yleissivistävään koulutukseen osallistuu vain yksi mies kymmenestä, naisista sentään joka neljäs. Osallistuminen kasautuu sitä vähiten tarvitseville. Vähän koulutetut liikahtavat vain pakon edessä ja jos koulutuksesta on osoitettavissa selvä, käsin kosketeltava hyöty, esimerkiksi paksumpi palkkapussi.

Euroopan unionin koulutuspoliittiseksi tavoitteeksi asetettiin Lissabonissa vuonna 2000, että Euroopasta syntyy vuoteen 2010 mennessä maailman johtava osaamiseen perustuva talous. Vielä on muutama kuukausi aikaa!

Julkaistu: 9.9.2009 klo 7:00

Delicious Facebook Kerro kaverille

Keskustele aiheesta »

Lukijoiden kommentteja