Elinikäinen oppiminen tappaa
Kun elinikäisen oppimisen käsite ponnahti pinnalle 1960-luvulla, aikuiskoulutuksen arvostus nousi sen myötä. Erityistä huomiota kohdennettiin juuri aikuisten opiskelumahdollisuuksien kehittämiseen, sillä elinikäisen oppimisen jatkumossa siinä oli eniten korjattavaa.
Nyt tilanne on päinvastainen. Elinikäisen oppimisen varjolla aikuiskoulutusta ajetaan jopa alas.
UNESCO ajoi 1960-luvulla 'elinikäisen kasvatuksen' mallia, jossa koulutuspolitiikan kulmakivenä oli osallistumismahdollisuuksien tarjoaminen myös aikuisille. Enää kouluttautumista ei rajattu lapsuus- ja nuorisovaiheen pakkopullaksi. Enemmänkin siitä tuli mahdollisuus, johon voi tarttua vielä aikuisena.
Koska aikuisten osallistumismahdollisuuksiin ei juuri ollut paneuduttu aikaisemmin, mielenkiinto ja kehittäminen kohdistuivat erityisesti aikuiskoulutukseen. Kehityskulku näkyi Suomessa 1980-luvun alkupuolella siinä, että aikuiskasvatustiede vahvistui yliopistoissa uusien professuurien ja pääaineopintojen myötä.
Koko 2000-luvun jatkunut uudentyyppinen keskustelu elinikäisen oppimisen olemuksesta on johtanut aivan toiseen suuntaan. Elinikäisen oppimisen varjolla ajetaan alas aikuiskasvatustiedettä ja aikuiskoulutusta. Mallin mukaan elinikäinen oppiminen kattaa kaiken, joten aikuiskoulutusta ei tarvitse erikseen pohtia.
Esimerkkejä löytää esimerkiksi koulutushallinnosta. Yksi on opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) hallinnon uudelleenjärjestely. Siinä purettiin aikuiskoulutuksen kehittämisestä huolehtinut yksikkö ja alan asiantuntijat ripoteltiin kuka minnekin koulutussektorin mukaan. Ajatuksena oli ilmeisesti, että esimerkiksi yleissivistävää koulutusta voidaan yhä paremmin kehittää elinikäisen oppimisen periaatteella, kun sitä katsotaan kokonaisuutena vauvasta vaariin. Aika näyttää, miten uudistus toimii.
Vieläkin selkeämmin elinikäisen oppimisen tappavaa voimaa kuvaavat muutamien yliopistojen aikuiskasvatustieteen opetussuunnitelmat. Tampereella on 'elinikäisen oppimisen ja kasvatuksen koulutus', jossa aikuiskasvatustieteen rooli on pakostakin hieman hämärtynyt. Vastaavanlaista suunnitelmaa valmistellaan Joensuussa, kun yritämme vastata uuden yliopiston rakenteellisen "kehittämisen" haasteisiin.
Käytännössä kasvatustieteen ja aikuiskasvatustieteen opetussuunnitelmat yhdistyvät eräänlaiseksi elinikäisen oppimisen koulutusohjelmaksi. Syksyn aikana työnimi LLL-ops on vääntynyt muotoon Lollipops. Sitä olisi opiskelijoiden tarkoitus nuoleskella ainakin seuraavat kolme vuotta.
Vaikka Itä-Suomen yliopiston uudesta elinikäisen oppimisen koulutusohjelmasta tulee monella tavalla mainio, se kertoo osaltaan siitä, miten helposti aikuiskasvatuksen ja -koulutuksen erikoisteemat saattavat hukkua elinikäisen oppimisen hämärään käsitteeseen.
Julkaistu: 3.11.2010 klo 7:00
Lukijoiden kommentteja
Pedagogiikan paradoksit juontavat nimenomaa muodollisen perusopetuksen puolelta: kasvatuksen sivistystehtävä ei toteudu, koska symmetriaa ei ole samassa määrin kuin kahden aikuisen välisessä kasvatussuhteessa.
Jyri Manninen on aikuiskasvatustieteen professori Itä-Suomen yliopistossa. Hän on tutkinut, miksi aikuiset osallistuvat koulutukseen, miten koulutus vaikuttaa ja miten sitä tehdään.
Manninen on opiskellut kansalaisopistossa myönteistä ajattelua ja saaristolaivurin taitoja. Hän kehittää itseään metsälenkeillä ja luonnossa. Myös matkailu avartaa.
jyri.manninen[ät]uef.fi