Elinikäisen oppimisen alasajo

Jyri Manninen puhuu asiaa, aikuisten jo työssä olevien mahdollisuudet yliopisto-opintoihin heikkenevät. Kuten Jyri toteaa meidän systeemimme on juuri sellainen, jota monet muut maat tavoittelevat. Periaatteessa yliopistojen täydennyskoulutus, mukaan lukien avoimen korkeakoulun opetus, voidaan järjestää kolmella eri tavalla - ja on myös järjestetty.

1. Täysin oma opetus- ja oppilaitos, kuten Englannin "Avoin yliopisto" omine opettajineen ja kirjoineen, Myös Englannin 1800-luvulla toiminut "yliopistojen laajennusliike" oli tällainen melko itsenäinen omine tutkintoineen ja työläisopiskelijoineen.

2. Yliopiston sisäinen instituutio, joka harjoittaa kiinteää yhteistyötä ainelaitosten tai vastaavien kanssa. Tätä edustavat lähinnä nykyiset yliopistojen. täydennyskoulutuskeskukset.

3. Täydennyskoulutuksen hajauttaminen oppiainelaitoksille (tai vastaaville), jolloin kukaan ei kanna vastuuta kokonaisuudesta, vaan ainoastaan omasta tontistaan. Tähän ollaan ilmeisesti menossa yliopistoissa - ainakin Tampereella.

Aikuisopiskelijoiden tarpeiden huomioon ottamisen kannalta eri mallit poikkeavat selvästi toisistaan.

1. mallissa koulutus on suunniteltu ja toteutettu nimenomaan aikuisopiskelijoiden ehdoilla.

2. mallissa aikuisopiskelijat (avoimen opiskelijat sekä ylimääräiset ja erikoistauksina opiskelevat) ovat edelleen mukana varsin hyvin, vaikka opetuksen soveltaminen heidän tarpeittensa mukaan on vähäistä - pääasiassa toimitaan "varsinaisten opiskelijoiden" tarpeiden mukaan.

3. mallissa aikuisopiskelijoita ei yleensä juuri huomioida ja opetuksen sisällöllisessä suunnittelussa, vaan lähdetään melko puhtaasti ja yksinomaan nuorten, "varsinaisten" opiskelijoiden tarpeista, vaikka pitäisi ajatella, että aikuisopiskelijat ovat aivan tasavertaisia yliopisto-opiskelijoita. Tulevaisuudessa heidän tarpeistaan tulisi pitää yhtä lailla huolta, varsinkin kun ikäluokat koko ajan pienenevät.

Nähtäväksi jää, mitä tapahtuu.

Joka tapauksessa on ilmeistä, että työssä olevien aikuisten opiskelumahdollisuudet heikkenevät yliopistoissa, vaikka he ovat tuoneet monta kertaa opetustilanteisiin omaa kokemustaan ja näkemystään, jota esimerkiksi nuorempi opiskelijapolvi on pitänyt tärkeänä.

Opetusministeriöllä on tapana järjestää kerran vuodessa toimittajille koulutuspoliittinen päivä, jossa virkamiesten esitelmin käydään läpi keskeiset ajankohtaiset kysymykset ja linjataan koulutuspoliittisia tavoitteita. Käytäntö oli säännöllinen ainakin opetusneuvos Marita Savolan kaudella.

Mieleen on syöpynyt vain parin vuoden takaa julkilausuttu tavoite madaltaa yliopistojen ja muun yhteiskunnan rajoja siten, että avoimesta yliopistosta tulee ylioppilastutkinnon rinnalle varteenotettava opiskelijoiden rekrytoija ja väylä tiedeyliopisto-opintoihin.

Mielsin tuon ihanteeksi ja tavoitteeksi tarjota tie yliopistoon juuri aikuisväelle ja niille, joille reitti ylioppilaskirjoitus – yliopiston pääsykoe ei onnistunutkaan tai ole enää ajateltavissa.
Jyrin kirjoittama kertoo kuitenkin päinvastaisesta – ja onhan se kuulunut myös poliitikkojen puheissakin.

Äkkiseltään koen näissä kahdessa tavoitteessa sovittamattoman tuntuisen ristiriidan. Aikuisopiskelun alasajo näyttäisi Jyriä ja Jukkaakin lukiessa olevan ottamassa selkävoiton.

Kiitos kommenteista! Jukan analyysi eri malleista oli osuva, juuri noin toiminnan organisoinnin vaihtoehdot menevät.

Annelin huoli niin sanotun avoimen väylän (mahdollisuus päästä yliopistoon omassa haussa tai suoraan, kun tietty määrä opintoja avoimessa on koossa) katoamisesta on aiheeton, koska sitä ei ainakaan nyt ole näköpiirissä. Itse asiassa sitä(kin) on kehitetty jo ainakin 20 vuotta, vastustajana SYL, koska sen pelätään romuttavan ylioppilastutkintojen arvostuksen.

Jos saisin itse tai yksin päättää, omat aikuiskasvatustieteen opiskelijani valittaisiin vain ja ainoastaan avoimessa suoritettujen perusopintojen perusteella. Niissä menestyminen osoittaa kaikkia ylioppilastutkintoja ja pääsykokeita paremmin soveltuvuuden ja motivaation alalle.